tiistai, 20. lokakuu 2009

Naistutkimuselämää

 

 

(Puhe Jyväskylän yliopiston naistutkimuksen 20-vuotisjuhlissa 9.9.2009)

En tiedä onko alluusio tahallinen, mutta minulle annettu otsikko ”Naistutkimuselämää” vertautuu mielessäni Ismo Alangon sanoitukseen ’Taiteilijaelämää’. Siinä kerrotaan mm. seuraavaa:

”Liikaa, vain vähän liikaa mä sieniä napostelen

liikaa, vain vähän liikaa mä rauhoitun pillerien kanssa

joka yö kun liikaa minä rakastun

 

Taiteilijaelämää, minä, Melleri ja Morrison

taiteilijaelämää, nimeni historian kirjoissa pian on

taiteilijaelämää, niin kuin Eino, Pena sekä John

taiteiljaelämää, historian kellastuneet lehdet puista putoaa

ja lumi peittää maan.”

 

Miltä sitten kuulostaisi vastaava naistutkijuuden (!) parodinen kuvaus? (Tutkijuus on kyllä sana jonka toivoisi palavan ikuisessa tulessa.)

 

Liikaa, vai liianko vähän, mä patriarkaattia arvostelen

liikaa, vain vähän liikaa mä rauhoitun siskojen kanssa

joka yö liikaa omasta huoneesta innostun

 

Naistutkimuselämää, minä Virginia ja Yvonne

naistutkimuselämää, historian kellastuneet lehdet puista putoaa ja lumi peittää maan…

 

Naistutkimuselämästä tai -kuolemasta kirjoitin blogiini jo viime kevättalvella – itse asiassa perustin koko blogin jotta voisin sanoa suorat sanat naistutkimuksesta ja erityisesti naistutkimuksesta Jyväskylässä. Perustelin omasta mielestäni vedenpitävästi, miksi ainakaan yhteiskuntatieteisiin vakavasti ja kunnianhimoisesti suhtautuva laitos ei yksinkertaisesti voi jäädyttää, pakastaa tai muuten unohtaa naistutkimusta ja sen resursseja. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö naistutkimus ole tuottanut aidosti uutta tietoa ja uusia metodologisia välineitä. Yksinkertaisesti tiedämme paljon naisten ja miesten elämästä ja sukupuolen toiminnan logiikoista, mitä emme tietäisi ilman naistutkimusta. Tässä yhteydessä hyvä esimerkki on hyvinvointivaltion tuleminen mahdolliseksi ja mahdottomaksi, ja mitä se on tarkoittanut ja tarkoittaa ihmisten elämälle. Samoin naistutkimus on terästänyt tieteenfilosofiaa kritisoimalla miehisen, länsimaisen vaatimattoman todistajan tutkijakatse-ideaalia ja osoittamalla, että tutkimus(kin) on, joidenkin muiden seikkojen ohella, ruumiillista, tietystä materiaalisesta positiosta käsin tapahtuvaa asioiden selostamista.

Naistutkimus elää, kuolee, kehittyy, kuihtuu, kellastuu ja herää taas, se on varmaa. Mutta onko naistutkimus – tai naistutkimuselämä – vapaata?

 

Naistutkimus on syntynyt, tai vähitellen avannut uomansa, siihen missä kohtaavat feminismi ja akateemisen sfäärin sisällä kehkeytyvä epämukavuus. Esimerkiksi Dorothy Smith, joka oli 1960- ja 1970-luvulla ainoana naisena töissä kuuluisilla sosiologian laitoksilla Berkeleyssä ja British Columbiassa, havaitsi erilaisen, tukalan asemansa tai standpointinsa äitinä ja sittemmin yksinhuoltajaäitinä. Kollegat tekivät pitkää päivää ja minglasivat illoin, Dorothyn piti mennä kotiin. Tällaisista arkisista ja tuohon aikaan sosiologialle mitättömistä havainnoista sai alkunsa yksi sekä naistutkimuksen että sosiologian tärkeistä kirjoista: The Everyday World as Problematic. A Feminist Sociology. Sen yksinkertainen perusoivallus on: yhteiskunnallisesti tärkeät asiat kuten työ, markkinat, työnjako, vapaa-aika ja perhe-elämä näyttävät aivan erilaisilta kun niitä tarkastellaan (naisille tärkeän) arjen näkökulmasta, näkökulmasta jonka valtavirtasosiologia oli unohtanut – tai peräti hiljentänyt. Esimerkiksi työn ja perheen ”yhteensovittaminen” saa aivan erilaisia poliittisia ratkaisuja riippuen siitä, katsotaanko asiaa työmarkkinoiden, hoivan tarpeen, perhe-elämän tyydyttävyyden vai yksilön vapauden näkökulmasta.

 

Toinen kiinnostava akateeminen epämukavuus löytyy naistutkimusta valtavasti inspiroineelta Michel Foucault’lta. Esimerkiksi italialainen Luisa Muraro (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=349) muotoilee: ”Michel Foucault’lta olemme oppineet katsomaan itseämme vailla viattomuutta ja näkemään, että meillä on tietoisuus ruumiidemme normatiivisesta kulttuurisesta konstruktiosta, omista ruumiistamme, joista on tehty valinnan ja hallinnan paikka, ja olemme oppineet etsimään vastarinnan kohtia meille pakotetun seksuaalisuuden binaariselle mies/nainen -logiikalle.”

 

Luennoissaan vuosilta 1975—76, jotka on englanninnettu nimellä ”Society Must Be Defended”, Foucault puhuu vapaasta tiedosta. Kyseessä on ensimmäisen luennon avaus ja Foucault marisee pitkään siitä, miten hän on jäänyt tutkimustensa ja ajattelunsa kanssa seisovaan veteen ja tuntee itsensä ryhävalaaksi; luentojen pitäminen taas on jotain ikävystyttävän ja vastenmielisen välistä… Mutta tämän huonon käyttäytymisen jälkeen seuraa oivallisia metodologisia havaintoja siitä, kuinka tutkijan oppineisuus ja ns. alistetut tietovarannot yhdistetään lähestymistavassa, jota kutsutaan genealogiaksi. Genealogia on tieteidenvälistä, se itse asiassa vastustaa konventionaalisia tieteenalarajoja; voisi ehkä suomeksi sanoa että se on poikkitieteellistä siinä mielessä että se haluaa tiedon virtaavan vapaasti erilaisten tieteenrajojen poikki ja pahki. Genealogia kysyy miten jokin toiminta, hallinnan tapa, subjektiivisuus tai valtakenttä on tullut mahdolliseksi, viis siitä mitä tieteenalaa mahdollisuudet sivuavat.

Foucault kysyy: Mitä tietämisen tapoja ja aloja sivuutetaan, kun halutaan edustaa tiettyä tieteenalaa? Mitä subjektiivista, paikallista, epäjatkuvaa, yhteen sopimatonta tietämisen ja kokemuksen tasoa aliarvioidaan, kun sanotaan: puhun tieteellistä kieltä, olen tieteentekijä? Tieto on vapaasti liikkuvaa, laaja-alaista ja epäyhtenäistä; tieteenalaksi pyrkiminen sisältää halun vahtia ja rajoittaa tietoa. Naistutkimus (ja kulttuuritutkimus ja monet muut 1980-luvulla syntyneet tavalla tai toisella 1960- ja 1970-lukujen radikaalien liikkeiden akatemisoitumiset) on lähtökohdiltaan ja usein käytännöiltään poikkitieteellisiä edellä mainitussa mielessä. Tämä on kuitenkin ankarassa ristiriidassa 1990-luvulta alkaen vahvistuneen ”hyvän hallinnan” opin kanssa, jossa yliopistoja pyritään muokkaamaan yrityksen kaltaisiksi ja manageriaalisesti johdetuiksi laitoksiksi. Kun tuloksia mitataan ja vastaavasti resursseja jaetaan vanhalla tieteenalalogiikalla, on naistutkimustakin strategisista – ja ehkä muistakin valtakenttään liittyvistä – syistä alettu tieteenalaistaa. Kysymys kuuluukin: mitä naistutkimuksen vapaalle tiedolle tässä prosessissa on tapahtunut ja tapahtuu?

Kysymys on hirmuisen suuri ja vaatisi varmaan tutkimusprojektin asiaa selvittämään. Tässä teen niin kuin espanjalainen tutkimusryhmä Precarias a la deriva ehdottaa viisaasti: Lähden itsestäni jotta en jämähtäisi itseeni.

Mietin Jyväskylän naistutkimuksen genesistä kaksikymmentä vuotta tai ehkä vähän enemmän sitten. Ei kyllä reflektoitu tieteenaloja puhumattakaan että olisi ollut ideana pystyttää aitoja. Esimerkiksi ensimmäisissä naistutkimuksen opintovaatimuksissa pyrittiin nimenomaan rikkomaan konventionaalista tieteenalalogiikkaa. Kurssit yritettiin luoda toisin, ei tieteenala-logiikalla. Yhden kurssin nimi oli Henkilökohtainen on poliittista – tai ainakin yritin ajaa tällaista kurssia. Siihen aikaan oli tapana suhtautua hieman alentuvasti tasa-arvofeminismiin ja esimerkiksi naiskiintiöihin. Ehkä se oli jonkinlaista äitikapinaa. Mutta myös Liisa Lautamatti totesi täällä omassa puheessaan, että naisliikkeessä oli kritiikkiä sellaista tasa-arvoa kohtaan, jossa tavoiteltiin tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Feministit eivät halunneet muuttua miessydämisiksi. Henkilökohtainen on poliittista –idea yritti päätellä toisin: ei ole erikseen henkilökohtaista ja poliittista, sukupuolten mukaan jakautunutta elämän logiikkaa, vaan ne ovat sekoittuneita. Henkilökohtaisessa tapahtuu politiikkaa ja politiikassa henkilökohtaista.

Minusta on tärkeä se ajatus, että feminismi ei ole ideologia vaan tapahtumakulku. Naisliikkeissä toimivat naiset eivät toimineet jonkin ideoiden järjestelmän varassa, vaan materiaalisten olosuhteiden pakottamina ja mahdolliseksi tekeminä, yhdessä, yksin, eripuraisina, yhteistä kuitenkin takoen. Luisa Muraro kertoo Italian tapahtumista: ”Eräät, aluksi harvat, naiset olivat päättäneet erota maskuliinisesta yhteiskunnasta varmistaakseen näin oman eronsa, erityisyytensä, sukupuolieronsa, joka oli pitänyt jättää huomiotta, abstrahoida, jotta kyettäisiin integroitumaan universaaliin ja täydelliseen tasa-arvoisuuteen miesten kanssa.” Tämä eroamispäätös ei kuitenkaan johtanut feminismin hajoamiseen tai edes kriisiin, vaan pikemminkin päinvastoin. Yllättäen kieltäytyminen alistumasta emansipaation projektiin ohjasi myös emansipaatioon suuntautuneita haluja eli niitä, joita meillä kutsutaan tasa-arvofeminismin tavoitteiksi: että pitää saada valita meneekö avioliittoon ja synnyttääkö, että on taloudellisesti itsenäinen, että saa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Tämä emansipaation ja eroamisen toisiinsa poimuuntunut sisään ottamisen ja ulkoisuuden jännite ei ole Muraron mukaan koskaan korjaantunut, ja se on tehnyt feminismistä käytäntöjen, teorioiden ja kielten jatkuvan taistelun kentän. Feminismiä ei olisi enää ehkä olemassakaan ilman tuota jännitettä muunnelmineen. Konfliktit ovat rikkaus, riitely olennaista (vaikka onkin rasittavaa). Tämä on usein unohtunut siinä hekumassa, jossa naistutkimusta tieteenalaistetaan, profiloidaan, kitketään sopimattomia ulokkeita, rahoitetaan jo menestyneitä, katsotaan hankalia tyyppejä oudosti ja unohdetaan kutsua heidät seuraavaan seminaariin.

Nykyinen akateeminen ilmapiiri arvostaa liikaa konsensusta ja yksiäänisyyttä. Eri mieltä olevat, hankalat tyypit ja liian karvaiset tutkimusprojektit lakaistaan vähitellen pois kentältä.

20-vuotisjuhlapuheessa saa olla yksi nostalgisesti virittynyt huomio. Luultavasti Jyväskylän yliopiston naistutkimuksessa oli 20 vuotta sitten sisäpiirejä eikä ristiriitoja ehkä kyetty arvostamaan, jos vaikka olisi ollut aikaa havaita niitä. Varmaan mentiin välillä liian lujaa, vähän liikaa. Mutta omissa mielikuvissani me nauroimme ja ilakoimme niin paljon, että siitä saattoi aika moni epäsopivuus, yhteensopimattomuus ja rasittava tutkimustyyli päästä osalliseksi.

 

 

 

 

 

tiistai, 18. elokuu 2009

Turismia Kap Verdellä ja Pohjois-Karjalassa

Michel Foucault piti vuosina 1977—1979 kaksi luentosarja, joiden nimet ovat suomeksi Turvallisuus, alueet ja väestöt ja Biopolitiikan synty. Niissä Foucault vääntää rautalangasta, miten nykyinen yhteiskuntapoliittinen ohjaus eroaa varhemmista hallinnan muodoista. Toisin sanoen hän tarkastelee, millaisia hyvän hallinnoinnin – hallinnan järjen – teorioita ja käytäntöjä historia tuntee. (Foucault’n yleistermi tälle problematiikalle on governmentality eli tavat joilla ohjataan ihmisten käyttäytymistä ja käytännöt, joiden kautta ihmiset tulevat ohjatuksi.) Yksi Foucault’n paikantamista ohjauksen muutoksista koskee kuriin ja alueelliseen rajoittamiseen perustuvan hallinnan muuttumista kontrolliin ja riskeihin (varhain) puuttumisen hallinnaksi.

 

Kuriyhteiskuntia ohjaillaan organisoimalla suljettuja tiloja. Tämä kehitys alkaa 1700-luvulla kun esimerkiksi erilaisten kulkutautien leviämistä hallitaan tilallisella eristämisellä. (Foucault 2007.) Kotoisa esimerkki voisi olla kansakoululaitos, jonka kautta koko kansa pääsi opintielle, oppi samalla käytöstavat ja sisäisti kansallishenkisen moraalin. Huippunsa kurilla hallinta saavuttaa tayloristisesti hallitussa tehtaassa, joka keskittää, jakaa tilassa, järjestää ajassa; työtä tehdään tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan ja tiettyjä tehtäviä suorittaen (esim. Vähämäki 2003). Tehtaan balansoija on tietysti perhe, jonka sisällä uusinnetaan työvoimaa, tietyt henkilöt hoitavat, keittävät ja siivoavat. Funktionalistisesti suunnitellut kodit ilmentävät hyvin kuriyhteiskunnan ideaalia kodista: keittiö perheenäidille ja olohuoneen sohva perheenisälle; lapsille omat huoneet yläkerrassa. 1970-luvun naistenlehdessä mainostetaan keittiökalusteita – muistaakseni Endolux-merkkisiä – kehumalla, että Endoluxin avulla jokainen asia on paikallaan.

 

Kuriyhteiskunnan kodinhoitohuoneessa on pesukone, jolla pestään pyykkiä ja jossa on kätevä ikkuna, josta ”voitte tarkkailla pesun kulkua” kuten Indesit-pesukonetta mainostetaan vuoden 1973 Me Naiset-lehdessä. 25 vuotta myöhemmin samassa kulttuurijulkaisussa mainostetaan nykykodin keskeistä konetta näin: ”ajattele nopeasti. selaa nopeammin. Kun sinulla on Nokia E51, et tarvitse sujuvaan nettiselailuun erillisiä lisälaitteita. Luet uutiset, näet tulokset, tarkistat kurssit ja varmistat sään kätevästi (…) Se on laite sinulle, joka arvostat nopeutta. Tiimityötä. Paikasta riippumatta.” Toisin sanoen ihmisiä ei ohjata suljetun tilan logiikalla, koska työpaikkoja ei välttämättä ole niiden vanhassa merkityksessä eikä kodeissa perheenäitejä, joilla on aikaa seurata, päästääkö jokin vaate väriä. Perheenäiti surffaa, maksaa laskuja, ottaa jälkikasvusta valokuvia, lähettää niitä sukulaisille ja opiskelukavereille, soittaa ystävättärelle ja kuuntelee lempimusiikkiaan yhdellä pienellä, taskuun mahtuvalla koneella.

 

Uutta yhteiskuntaa on sanottu kontrollien yhteiskunnaksi, mutta se on sikäli harhaanjohtavaa, että valtaa ei käytetä kyttäämällä vaan pikemminkin päästämällä tai pakottamalla ihmiset mahdollisimman vapaiksi liikkumaan ja kilpailemaan keskenään. Vallankäytön keskeinen logiikka on yrityksen idean juurruttaminen kaikkialle yhteiskuntaan. Esimerkiksi sosiaalipalvelujen kentällä yrityksen ja kilpailemisen ideologia on levinnyt kaikkialle. Keskeinen palvelurakenneuudistuskin on nimeltään PARAS-hanke, joka osuvasti viittaa uuteen ohjauksen ideaan. (ks. esim. Kinnunen 2007.)

 

Foucault (2008; ks. myös Vähämäki 2009) jäljittää luennoissaan tämän uusliberalistisen hallinnan juuria muun muassa saksalaiseen sodanjälkeiseen talouspoliittiseen ajatteluun ja ns. ordoliberaalien ryhmään. Näiden mukaan uusliberalistinen ”yhteiskuntapolitiikka – vaikka on moninaista, valpasta ja kaikkialla läsnä olevaa, aktiivista, kiihkeää ja interventionistista – ei kuitenkaan ole luonteeltaan kompensoivaa eikä tähtää taloudellisen vapauden mahdollisten tuhoavien vaikutusten nollaamiseen tai poistamiseen. Uusliberaalin yhteiskuntapolitiikan tehtävä sen sijaan on poistaa yhteiskunnan mahdolliset anti-kilpailulliset mekanismit.” Uusliberalismi ei siis tarkoita julkisen vallan interventioiden vähentämistä tai poistamista – mitä ekonomistit toitottavat aamusta iltaan ja illasta aamuun (tai ainakin toitottivat ennen finanssikriisiä, jolloin alettiin puhua protektionismista uhkaavana peikkona – sama asia toisin sanoin), vaan pikemminkin julkisen vallan astumista alueille, joilla se ei aikaisemmin ole ainakaan suoranaisesti huseerannut. Tämä astuminen tapahtuu markkinoiden levittäytymisen kääntöpuolena, toisin sanoen erilaiset julkisen vallan interventiot eli erilaiset yhteiskuntapolitiikat tai -policyt joustavoittavat markkinamekanismien toimintaa. Tässä mielessä jättimäiset valtiolliset tukipaketit vientiteollisuuteen ja muuhun ”elvytykseen” ovat uusliberalistisen talous- ja ohjausajattelun jatketta, eivätkä suinkaan paluuta keynesiläisyyteen tai johonkin muuhun eri logiikkaan.  Uusliberaalin logiikan mukaan esimerkiksi työpolitiikan tulee loihtia aktiivisia kansalaisia, jotka tekevät tai hakevat työtä, kasvattavat ceeveetä ja ovat päämäärätietoisia oman elämänsä yrittäjiä.

 

 *   *   *

 

Olin viime syksyllä turistina Kap Verdellä. Kap Verde on saariryhmä Afrikan länsirannikolla Senegalin kohdalla. Portugalilaiset löysivät sen 1400-luvulla, jolloin saarilla ei asunut ketään. Saarista tehtiin osa Portugalin imperiumia, ja niistä tuli afrikkalaisten orjien kaupan keskus. Suurin osa nykyisistä kapverdeläisistä onkin kreoleja. Kap Verdeä sanotaan migraatioiden Galapagos-saareksi – niin tärkeää ja omanlaatuistaan siirtolaisuus ja diasporassa eläminen kapverdeläisille on. Turismi on Kap Verdellä jokseenkin uutta, ja vasta pari vuotta sitten turismista saatu kansantulo ylitti tulon, joka koostui diasporassa elävien kapverdeläisten rahalähetyksistä saarille – rahalähetykset olivat siis aiemmin saarelaisten pääasiallinen tulolähde. Turismia on kehitetty viime vuodet systemaattisesti erilaisten kansainvälisten rahoittajien avulla (esim. Maailmanpankki) – jotka edellyttävät vapaan kilpailun toteutumista ja mahdollistamista (esim. Harvey 2008).

 

Minulla oli matkaoppaana Jorgen Carlingin raportti Policy Challenges Facing Cape Verde in the Areas of Migration and Diaspora (2008). Carling työskentelee Oslon rauhantutkimusinstituutissa, ja häntä kutsutaan kuulemma Kap Verden Darwiniksi, koska hän on tutkinut ja tulkinnut Kap Verden omalaatuisuutta vuosikymmenet. Tässä tuoreessa raportissa pääidea on päästä eroon vanhasta ”tyypillisen siirtolaisen imagosta”; tilalle halutaan vapaasti liikkuva, moninainen asukas, joka ”käy ulkomailla töissä lyhyitä aikoja, menee tai tulee opiskelemaan tai ammattikoulutukseen, joka tulee saarille diasporasta työskennelläkseen siellä väliaikaisesti, tai on Kap Verdeltä tai muualta kotoisin oleva turisti, joka viettää lomaansa saarella” (s. 6). Tällainen liikkuva subjekti on tehtävä mahdolliseksi taloudellisin, yhteiskunnallisin ja laillisin ohjauksin, ja niitä Carling käy läpi kohta kohdalta. Raportti on intuitiivisesti melko raikas – noin vanhan turismitutkijan silmiin. Siinä ei esimerkiksi esitetä yleisiä, mutta hurskastelevia pelkoja kuten että turismi pilaa ”autenttisen” yhteisöllisyyden tai toiveita että pitäisi kiinnittää huomio perheiden toimintaedellytysten luomiseen. Perheestä ja suvusta puhutaan toki paljon, sillä rahan lähetys kotiin on edelleen mittava toimeentulon muoto – ja nepotismi eli sukulaisten suosiminen laajalle levinnyt käytäntö. Suositusten mukaan nepotismi pitää poistaa ja kapverdeläiset ja muut erilaiset liikkujat saada paitsi liikkumaan vapaasti myös investoimaan Kap Verdelle, ei vain lähettämään rahaa perheenjäsenten päivittäiseen elämiseen.

 

Raportissa mainitut politiikan päämäärät ovat köyhyyden vähentäminen ja työpaikkojen luominen, ja tähän tarvitaan hyvää hallintaa. Hallinnan tai yhteiskuntapoliittisen ohjauksen (governance) määritelmä omaksutaan Maailmanpankilta: hallinta muodostuu niistä perinteistä ja instituutioista, jotka käyttävät valtaa yleisen hyvän saavuttamiseksi (s. 40). Raportin tarkoitus on miettiä erilaisia yhteyksiä tai linkkejä, joita löytyy migraation, diasporan, turismin, julkishallinnon ja kehittämisohjelmien väliltä; pitää identifioida riskejä ja laatia suosituksia siitä mikä on toisaalta todennäköistä ja toisaalta mahdollista (s. 9—17). Tätä kaikkea varten olisi suositeltavaa perustaa kansallinen tutkimusrahasto ja vahvistaa olemassa olevien tutkimuslaitosten asemaa sekä selkiyttää niiden työnjakoa (s. 20).

 

Carlingin raportti on tyylipuhdas uusliberalistisen hallinnan järjen tuote. Sen ideaalisubjekti on vapaa liikkuja, joka ehkä investoi Kap Verdeen, jos se tehdään mahdolliseksi ja kannattavaksi. Tyypillinen siirtolainen on romukoppaan joutava mielikuva, joka kuuluu vanhaan, tiloihin perustuvaan hallinnan logiikkaan. Nyt tarvitaan sujuvaa, yhteiskuntapoliittisin ohjauksin ja tutkimukseen perustuen sujuvoitettua liikkumista ja rajojen madaltamista; ennen kaikkea ohjauksen tulee mahdollistaa kilpailu ja markkinalogiikan leviäminen kaikille mahdollisille pinnoille. Siksi juuri esimerkiksi nepotismista pitää päästä eroon: se ehkäisee vapaata kilpailua.

 

Entäpä lähempänä? Millaista ohjausjärkeä löytyy esimerkiksi Pohjois-Karjalan maakuntaliiton teettämästä matkailustrategiasta 2007—2013 ? Jonkinlainen muutos on tunnistettu, sillä strategian saatesanoissa kerrotaan mm. seuraavaa: ”Matkailun toimintaympäristö elää voimakasta muutoksen aikaa muun maailman mukana. On selvää, että globalisaatio, ikärakenteen muutos, työvoiman uusjako ja ilmastonmuutos tulevat vaikuttamaan merkittävästi sekä matkailun kysyntään että sen järjestämisolosuhteisiin.” Vaikka aiempien strategiakausien työ ei ole raportin mukaan tuonut ”merkittäviä muutoksia maakuntamme matkailuun” – erityisesti ”kilpailijat” ovat menestyneet paremmin – uudessa strategiassa todetaan, että muutoksessa on oltava hereillä. ”Elinkeinoa on ohjattava toimimaan parhaimmalla tavalla keskeisimpien kriittisten tekijöiden suhteen. On käähäkkänä hyödynnettävä omia vahvuuksia ja avautuvia markkinoita, mutta on oltava myös realisti; tiedettävä, mikä on elinkeinomme kehittämisen yhteinen polku ja mitkä askeleet on astuttava ensin. Yhteinen vastuumme on matkailun kasvupotentiaalin hyödyntäminen reuna-alueidemme työllistäjänä ja toimeentulon lähteenä.”

 

Elinkeino kaipaa ohjausta; ja ohjausjärjen on oltava kompromissi käähäkkyyttä ja realismia. Lisäksi järkevä ohjaus nojaa tietoon ja yhteiseen vastuuseen. Kaiken järkeilyn päämäärä on työllistää ja luoda toimeentuloa. ”Elinkeinomme” -tyyppinen järkeily on sen sijaan esi-globaalia järkeilyä (eli vetoaa tilalliseen hallintaan) ja osoittaa myös sen, että matkailua katsotaan vastaanottajan näkökulmasta. Suhteessa Kap Verden ainaisesti liikkeessä olevaan subjektiin, tämän strategian subjekti on vielä paikoillaan, ja turistisubjektit päätellään pitkälti sen avulla, miten ”kilpailijat” ovat onnistuneet myymään tuotteitaan. Yhteisestä vastuusta puhuminen – vastuustamme – voi olla retorinen jäänne aluepolitiikan ajoilta.

 

Matkailustrategian päämääriä ovat mm. ”tukea matkailun investointeja, siten että majoituskapasiteetti ja ohjelmapalvelusyritysten palvelukapasiteetti ovat kasvaneet taloudellisesti kannattavan liiketoiminnan tasalle”; ”ohjata matkailun rahoitusta siten, että maakunnan matkailukeskittymät kasvavat ja kehittyvät kansallisesti ja kansainvälisesti kilpailukykyisimmiksi” ja ”hakea voimasta kasvua vetovoimaisten, helposti ostettavien ja teemapohjaisten kärkituotteiden kautta sähköisen liiketoimintaympäristön kehittämisen kautta”.

 

Matkailuelinkeinon pitää tietysti olla taloudellisesti kannattavaa. Ohjailla kannattaa kasvattamalla ja kehittämällä matkailukeskittymiä kilpailukykyisemmiksi, ja kärkituotteista – jotka ovat ”helposti ostettavia” – haetaan voimaa. Kilpailukyky ja kärkituotteet ovat keskeistä uusliberaalia sanastoa. Matkailukeskittymiin viittaaminen sen sijaan on vapaan kilpailun kannalta ongelmallista, sillä raportissa mainitaan matkailukeskittymät nimeltä, mutta ei sitä, miten sellaiseksi on päässyt.

 

Mitä nämä kärkituotteet sitten ovat? Pohjoiskarjalaisen matkailun vahvuuksiksi mainitaan ”pohjoiskarjalaisuus ja sen toteutuminen matkailupalveluissa: ihmisläheisyys, vieraanvaraisuus, lämminhenkisyys, rempseys ja huumori”. ”Karjalainen kulttuuri; karjalaisen ruokaperinteen ja taiteen hyödyntäminen matkailupalveluissa.” ”ainutlaatuinen luonto, runsasluminen talvi ja kesäiset järvimaisemat”, Koli, yhteistyömalli, loma-asunto- ja maaseutumatkailutarjonta, karjalainen supertoimivuus, Venäjän matkailun mahdollisuudet, monipuoliset hyvinvointimatkailukohteet.

 

Erilaisten adjektiivien tuotteistaminen on varmaan vaikeaa, eikä raportissakaan neuvota, kuinka nämä yhteisölliset voimavarat saadaan myytyä kannattavasti. Tässä on tietysti myös tietty ero Carlingin raportin liikkuvaan maailmankansalaiseen. Kapverdeläistä tietä seuraten Pohjois-Karjalassakin tulisi lopettaa paikallisiin identiteetteihin ja ominaisuuksiin perustuva matkailuajattelu, ja innovoida tilalle käytäntöjä, joiden avulla kaikkialla liikkuvat kansalaiset saataisiin kulkemaan myös Pohjois-Karjalassa tai sen läpi ja erityisesti investoimaan sinne.

 

Lähteitä:

Carling, Jørgen 2008. PolicyChallengesFacingCape Verde in the Areas of Migration and

Diaspora. Oslo: Prio.

Foucault, Michel 2007. Security, Territories, Populations. Lectures at the Collège de France, 1977–1978. New York: Palgrace Macmillan.

Foucault, Michel 2008. The Birth of Biopolitics: Lectures at the Collège de France, 1978–1979. New York: Palgrace Macmillan.

Harvey, David 22008. Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino.

Kinnunen, Merja 2007. Sosiaalinen, talous ja yhteiskunta. Virkaanastujaisesitelmä

28.2.2007. http://www.ulapland.fi/?deptid=23408

Vähämäki, Jussi 2003. Kuhnurien kerho. Helsinki: Tutkijaliito.

Vähämäki, Jussi 2009: Itsen alistus. Helsinki: Like.

tiistai, 4. elokuu 2009

Tästä isä ei varoittanut

Ehkä kaikki pamfletit ovat sukupolvitekstejä; Anna Kontulan 'Tästä äiti varoitti' (Into/Like 2009) on sitä jo nimessään. Anna Kontulan 'äiti' on kollektiivisubjekti, 1960- ja 70-lukujen feministi, joka vaati itselleen omaa työtä, rahaa ja asemaa sekä seksuaalista tasaveroisuutta. Äidin tytär, pamfletin polyfoninen minäkertoja, on noin 30-vuotias hyvinkoulutettu seksuaaliradikaali, jota äitien feminismin keskiluokkainen seksikäsitys ja -moraali ahdistaa ja kontrolloi yhtä lailla kuin patriarkaatti konsaan (s. 12). Tytär kapinoi äitien prostituutiota kauhistelevaa, kauneusleikkauksia tuomitsevaa, seksuaaliobjektina olemisesta kieltäytyvää ja liian seksikästä, siis naisellista, pukeutumista kritisoivaa keskiluokka-feminismiä vastaan. Kyseessä voisi siis olla kirjoitus tyyliin 'joo on mä feministi mut mulla on oikeus käyttää korkkareita ja syödä pullat rusinasta', mutta näin ei ole. 'Tästä äiti varoitti' on raju, hieno, satuttava ja monin paikoin oivaltava analyysi kotoisen – ja useissa tapauksissa koko eurooppalaisen – naisliikkeen tilasta. Esimerkiksi kirjoitukset seksityöstä, siirtolaisuudesta, ihmisoikeuksista ja keskiluokkaisen valtiofeminismin kyvyttömyydestä käsitellä seksityötä, pelokkaasta moralismista ja näiden yhdistelmän vahingollisuudesta ovat kenties parasta mitä Suomessa on aiheesta kirjoitettu (luku 'Lihan hinta').

Terävimmillään Kontulan moniääninen, haastatteluihin ja keskusteluihin perustuva kertoja on käsitellessään seksuaalisuutta ja feminismiä luokkavallan välineenä. Valta-analyysin on valtiofeminismi paradoksaalisesti unohtanut ja kadottanut. ”Istuessaan vallan pehmeillä sohvilla” (s. 91-92) äitien feminismi ei näe intohimoa mutta ei myöskään sortoa. Esimerkiksi prostituoidut ovat (kansallisvaltio)feminismille joitain muita, jotka tulevat ”ulkopuolelta” ja jonka aiheuttamaa uhkaa ja pelkoa vastaan tulee ”omia” tyttäriä ja poikia suojella. Ihmiskaupan ehkäisemisestä sekä yleisesti koko maahanmuuttopolitiikasta on tullut yleinen siirtolaisuuden kontrollointimekanismi; paperittoman siirtolaisen pitää omaksua uhrin ja hyväksikäytetyn rooli tullakseen autetuksi. Samaan aikaan nämä paperittomat siirtolaiset sananmukaisesti ylläpitävät suurkaupunkien elämää: siivoavat, keittävät, kuljettavat ja kaitsevat. Kaikista huonoimmassa ja hyväksikäytetyimmässä asemassa ovat nuoret naiset. Globaali kapitalismi syö ja ahmii nuoria naisia aivan erityisillä tavoilla. David Harveykin mainitsee nuoret naiset kaksi tai kolme kertaa mainiossa analyysissään Uusliberalismin lyhyt historia (Vastapaino 2008), vaikka ei muutoin osaakaan analysoida sukupuolivaltaa.

Anna Kontulan pamfletin heikko kohta on pamfletin tyylilajin yleinen ongelma: äitien feminismistä muokataan rakennelma, joka on aiheuttanut suurin piirtein kaikki nykyisen yhteiskunnan ongelmat, luonut kulttuurin, poliittiset mekanismit ja alistuksen muodot. Sitä onkin sitten hyvä kritisoida. Välillä tyttären ääni kimeytyy pikkutytön purkaukseksi: ”(U)lkonäköni estää minua osallistumasta feministisiin yhteisöihin” (s. 56) tai Angela McRobbien ja muiden tunnistamaksi postfeminismiksi, jossa nuoret naiset muodostavat biovallan strategisen ytimen: ”Menin (kauneus)leikkaukseen saadakseni kuulua yhteiskunnan etuoikeutettuihin, niihin, jotka saavat parhaat työt, eniten valtaa ja kiinnostavimmat seksikumppanit.” (s. 57.)

Toinen kritiikki menee kustantajalle, joka markkinoi kirjaa takakannessa näin: ”Seksi jakaa naisliikkeen rivejä.” Näyttää olevan trendikästä kommentoida feminismin ”riitoja” tai ”kahtiajakautuneisuutta”. Olen kesän aikana kuullut useammankin radio-ohjelman (tai voivat ne olla uusintoja, nykyään miltei kaikki tuntuu olevan), jonka lähtökohta on naisliikkeen ambivalenssi tai sisäinen ristiriitaisuus. Täytyy tuntea aika huonosti feminismiä, jos lähtee väittämään että riidat tai erimielisyys jotenkin huonontaisivat liikkeen voimaa. Feminismi ei todellakaan ole mikään yhtenäinen naisliike tai kompuroimatonta tietoa siitä, mikä ”meille on parasta”. Se on eksyvää mutta vapaasti kulkevaa tietämystä naisista, miehistä ja elämästä.

Parikymppinen tyttäreni luki kyläillessään ”Tästä äiti varoitti” -opusta ja lupasin sen hänelle junalukemiseksi. Huomasin kuitenkin, että hän oli jättänyt sen lattialle lappeelleen sivujen 32-33 kohdalta – mielestäni noin parhaimmasta kohdasta. Nähtäväksi jääkin, kirjoittavatko nykyiset kaksikymppiset kymmenen – tai kahdenkymmenen – vuoden päästä pamfletteja, joiden nimi on ”Tästä äiti ei tiennyt”, ”Tämän isä minulle jätti” tai ”Miksi emme kuunnelleen mummoja?”

PS. Ilmeni että tyttäreni oli unohtanut kirjan, ei jättänyt tahallaan.

maanantai, 11. toukokuu 2009

Säkenöivästä yliopistosta

Puhe Joensuun yliopistolaisten yleiskokouksessa 11.2.2009

Kirjoitettu puhtaaksi ja linkkejä ja lähteitä lisätty toukokuussa.

 

 

Satuin viime syksynä Jyväskylään tilaisuuteen, jossa sikäläisen yliopiston hallintojohtaja esitteli yliopistolakiuudistusta. Hänellä oli noin 37 slaidia, joihin oli hienosti pistetty vierekkäin vanha laki ja uudistusehdotukset. Tapahtuman tarkoitus oli valistaa yliopistolla työskenteleviä ihmisiä siitä, kuinka lakiesitystä voi kommentoida ja erilaisia lausuntoja antaa. Kun esityksestä ryhdyttiin keskustelemaan, kävi ilmi, että oli oikeita ja vääriä tapoja lausua. Esimerkiksi kommentti, jossa kyseenalaistettiin uudistuksen perustuksia, oli ”väärin kommentoitu”. Enää ei kuulemma voi keskustella perustavista asioista vaan jotain pikkusäätöä voi tehdä.

 

Ajattelen kuitenkin että lakimuutos voidaan pysäyttää ja palauttaa kunnon valmisteluun, jos syntyy tarpeeksi meteliä ja vastustusta, vaikka se kyllä vaatii paljon viitseliäisyyttä ja ehkä vihaisuuttakin. Erimielisyys ja kurittomuus eivät ole helppoja – eivätkä tunnustettuja – kykyjä yhteiskunnassa, jonka ideaalisubjekti on joustava, yhteistyökykyinen, päämäärätietoinen, kunnianhimoinen, kiltti ja taas yhteistyökykyinen. (Kuulin sanan yhteistyökykyinen noin sata kertaa eräässäkin seminaarissa, jossa työelämän ”huippuasiantuntijat” pohtivat työelämän tulevaisuutta ja tulevaisuuden työntekijältä vaadittavia ”ominaisuuksia”.)

 

Tässä puheessa mietin yliopistoa yliopistotyöläisen näkökulmasta: millaista työ on, mikä siinä ottaa päähän (eli mihin uuden yliopistolain tulisi puuttua) ja mikä siinä on hyvää (mihin ei kannata puuttua). Paitsi omia kokemuksiani, käytän ponnahduslautana kirjoituksia, joista toimitin Matti Eräsaaren kanssa Leena Eräsaaren juhlakirjan ”Kurjan ääni. Osa I: yliopistotyöläiset” (http://www.leenaerasaari.fi/pdf/KurjanAani_vol1.pdf ).

 

Käsillä oleva yliopistojen muutos ja sen nykyisin taistelutanner, uusi yliopistolaki, ovat tietysti osa uusliberalistiseksi kutsuttua yhteiskuntapoliittisen ohjauksen tai vallankäytön logiikkaa, joka alkoi rakennuksista yli kymmenen vuotta sitten. Juuri edellä mainittu Leena Eräsaari on oivaltavasti analysoinut yliopistokiinteistöjen markkinoittamista kirjassaan Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen. Yliopistojen rakennukset, tilat, pihat, aulat, työhuoneet ja luentosalit eivät enää voineetkaan olla yliopiston omaa tilaa, vaan jotain mikä oli (laskennallisesti) hinnoiteltavissa, laskettavissa, hyödynnettävissä, tulosta tekemässä. (Niinpä yliopiston (hallinto)johtaja voi olettaa, että hän saa päättää, millaista tietoa yliopiston tiloissa tehdään tai jaetaan, kuten kävi ilmi Tampereen yliopistolla ns. Sodeco-boikotin aikaan, ks. http://www.megafoni.org/megablogi/?cat=8. )

 

Itse en todellakaan oleta, että entinen yliopisto oli parempi tai autonomisempi tai että ”uusi” laki on automaattisesti jotain mitä pitää vastustaa. Mutta huono laki ei elä pitkään ja sitten menee taas aikaa ja energiaa sen loputtomaan säätämiseen.

 

Akateeminen keskusteltu on parantunut paljon sen jälkeen kun aloitin sen ihmettelyn joskus 1980-luvun alkupuolella. Tutkimusrahoitusta on nykyään enemmän. Kansainvälisyys on nyt aivan eri luokkaa ja tarkoitan nimenomaan sellaista kansainvälisyyttä joka lisää tietoa ja parantaa tutkimuksen tasoa. Mutta uusi julkisjohtaminen, jossa kaiken pitää olla mitattavissa, markkinoistettavissa, huippua, laskettavissa ja ennen kaikkea tuloksellista ja samaan aikaan luovaa, erityistä, innovatiivista, on jotain missä ei ole järjen häivää – eikä se edes edistä luovaa kaaosta vaan tappaa sekä loogisen päättelyn, parhaimman argumentin ilon ja ”sattumalta” syntyvät keksinnöt.

 

Paolo Virnon metaforan mukaisesti elämme yhteiskunnassa, jossa erilaiset talouden muodot ja niitä tukevat ohjauksen ja hallinnan logiikat koskettavat ihmisiä ”maailmannäyttelyn tapaan”. Kohdataan talouden ja ohjauksen mekanismeja, jotka ovat päällekkäisiä ja jotka vääntelevät ihmisiä yhtä aikaa. Lähtien nykyisimmästä: yliopistotyöläisiä ohjataan tulos tai ulos -logiikalla, mikä johtaa kaikkein kilpailuun kaikkia vastaan. Vaikka oikea tieto ja hyvä tutkimus ei ikinä ole eristetyn yksilön päänsisäistä tuotosta, tulos tai ulos -logiikka kannustaa ihmisiä vähättelemään kollegoiden saavutuksia, pimittämään ideoita ja toimimaan samanmielisten kanssa. Samaan suuntaan vaikuttaa omaksuttu strategia-ohjaaminen: strategioissa määritellään painopistealueita, jotka ovat usein niitä, joilla on jo ”näyttöä”, ja sitten tutkimusta koetetaan suunnata näihin ”kärkiin”, hyvä ettei kärkiohjuksiin. On totta kai järkevää profiloitua niin, etteivät kaikki tee kaikkea (tätä voisi myös työnjaoksi kutsua), mutta liian orjallisesti omaksuttu strategia-ajattelu ehkäisee luovaa, innovatiivista, edeltä käsin arvaamatonta. Tutkimuksesta tulee piankin bulkkitutkimusta: osataan hyvin tämä, mutta mistä se idea tai toiminta, joka koskee esimerkiksi yhteiskunnallista muutosta, jota ei ollut kyetty artikuloimaan silloin kun oli näyttöjen aika? Miten voi olla näyttöä tutkimusalueelta, jota ei ”ollut” sinä aikana jota arviointi koskee? Esimerkiksi käy vaikka prekarisoituva työ: sitä ei saa kiinni konventionaalisen survey-tutkimuksen keinoin, koska se ei tarkoita vaan tilastoitavissa olevia työsuhteita, vaan epämääräistä elämän ja sen ehtojen epävarmistumista.

 

Palatakseni Virnon maailmanäyttelyyn, yksi jollain tavalla teolliseen muotoon kuuluva ohjauksen muoto luikertelee yliopistoihin myös: opettamista, ohjausta ja tutkimista pilkotaan ja yhteismitallistetaan. Tayloristinen tehdas tulee mieleen, paitsi että tässä tuotannossa työläisten ei tosiaankaan ole tarkoitus jättää aivoa narikkaan eikä vastineena ole palkkaa perheelle ja lyheneviä työaikoja. Päinvastoin. Mutta niin me vain laadimme laatukäsikirjoja, joiden idea tulee tutkimuksen ja opetuksen ulkopuolelta. Jonkin tietyn kurssin pitäisi olla kenen tahansa opetettavissa, jotta laatua voidaan tarkkailla. Tutkimusta ja opettamista pitäisi pystyä pilkkomaan sen logiikan vastaisesti, mikä on yliopistotyön sydän: ruumiillinen kohtaaminen toisten, erilaisten ja samanlaisten kanssa, ja siinä kohtaamisessa syntyvän ihmeellisen elämänlahjan myötä. Voi kehkeytyä uutta kun ihmiset tietävät eri asioita ja ne yhdistetään, usein kiistellen (vaikka se onkin rasittavaa).

 

Ehkä kaikkein älyttömin ja luovaa tekemistä halveksivin ohjauksen muoto on työajan kohdentaminen: opettajan ja tutkijan tulisi raportoida, minkä projektin tai momentin tai vastaavan asiaan hän on käyttänyt työaikaansa. Näin voitaisiin laskea, onko sijoitus ollut kannattava vai ei. Tämä on arkaaisen ohjauksen muoto, joka vääntelee tutkijoita, tutkimusryhmiä ja opettajia aivan eri suuntaan kuin muut ohjauksen muodot. Ei ole ihme että loppuun palaminen, kyynisyys ja erilaiset vastuusairaudet koettelevat yliopistojen toimintaa monesti tuhoisalla tavalla.

 

Uuden yliopistolain kailotetaan lisäävän yliopistojen autonomiaa. Käytännössä se merkitsee managerismin lisääntymistä ja yritysmaailmasta omaksuttujen johtamis- ja rekrytointitapojen siirtämistä yliopistoihin. Kun päätösvaltaa siirretään ylöspäin pois laitoksilta ja tiedekunnista, riippuu aivan liikaa siitä, sattuuko johtaja olemaan hyvä tyyppi vai ei. Valtaa käyttävät myös huonot ja kieroutuneet tyypit, ja saavat mahdollisuuden palkata omasta mielestään ”hyviä tyyppejä” – siis kaltaisiaan tai tuttaviaan tai samaan kuppikuntaan kuuluvia.

 

On suorastaan pelottavaa, miten nopeasti tämä ”hyvä tyyppi” -tyylinen rekrytointimenettely on tullut yleisesti hyväksytyksi. Kun annan lausuntoja ihmisten apurahahakemuksiin, niissä saatetaan olla kiinnostuneita ensisijaisesti siitä, miten yhteistyökykyinen ja fiksu, nopea ja joustava hakija on sen sijaan että rahoittaja olisi kiinnostunut hakijan tutkimussuunnitelman pätevyyttä ja innovatiivisuutta koskevista ajatuksistani. Ja usein pitää sitten vielä laittaa järjestykseen ne tyypit, joista jotain lausuu. Mainittakoon tässä yhteydessä Paltamon kunnan uusi työllistämiskokeilumalli, jonka juuret ovat työnantajien ajatuksissa, että he haluavat töihin hyviä tyyppejä, ja kortistossa olevat eivät sellaisilta vaikuta. Ns. Paltamon malli räätälöikin työttömistä kunnon tyyppejä oikeisiin töihin. (ks. esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansalaisty%C3%B6)

 

Ehkä tarvitsemme uuden yliopistolain, mutta nykyisen tarjokkaan mukana uitettu uusliberalistinen ohjaus pitää sisällään ongelmia, ja niistä isoin on se, että kaikkien kilpailu kaikkia vastaan ei ideana sovi yliopistoon. Tieto on vapaata ja sitä syntyy vain jos yliopisto on paikka, jossa erilaiset ihmiset voivat tapella ja olla luovia yhdessä, vaikka se vaikuttaisikin välillä kaoottiselta.

 

Millainen sitten olisi se yliopisto, jonka haluaisin ja jota tukemaan tarvittaisiin uusi yliopistolaki?

 

Siellä olisi mahdollista tehdä hyvää tutkimusta ja opettaa sitä mitä osaan. Siellä olisi myös oikeaa yhdessä tekemistä ja jyystämistä, erilaisten yhteen käymistä ja törmäyksestä oppimista. Kaksi ensin mainittua toimivat oikeastaan aika hyvin. Kukaan ei toistaiseksi ole määrännyt, millaista tutkimusta teen ja johdan, ja opettaakin olen yleensä saanut osaamiseni mukaan ja joskus sen äärirajoilla. Tutkimusrahoituksen hankkiminen on kauhean vaivalloista, mutta ei mahdotonta. Rahoitus on useimmiten liian niukkaa: kyllä pitäisi olla rohkeutta antaa koko suunnitelman toteuttamiseen rahaa kun kerran jotain annetaan eikä leikata esimerkiksi kolmasosa pois ja sitten hurskaasti vaatia että koko suunnitelma toteutetaan (minulla on kokemusta oikeastaan vain Suomen Akatemian rahoituskäytännöistä, ja siellä on viime vuosina toimittu näin). Kolmas eli yhteistyön edellytyksen on se huonoiten toimiva juttu ja juuri siihen uusi yliopistolaki merkitsee lisää huononnusta, ei parannusta.

 

Enpä tietysti osaa kertoa, miten yliopistosta tehtäisiin unelmieni kaltainen paikka, jossa voi riidellä ja rakastaa sen sijaan että käyttäydytään hyvin ja puleerataan tuotoksia siisteiksi. Mutta senpä tiedän, mitä tietovarantoa ei kannata jättää kuulematta. Se on tietysti radikaali naisliike, joka ei ole mikä tahansa liike vaan todistettavasti erittäin tuloksellinen.

 

Siteeraan Luisa Muraroa; hänen ajatuksiaan puheessa, jonka hän piti vähän ennen eläkkeelle jäämistään (ks. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=349). Luisa Muraron mukaan radikaalin naisliikkeen ensimmäinen keksintö oli naisten keskinäisen, sensuroimattoman halua koskevan mielipiteenvaihdon käytäntö, erilaisten hallitsevan symbolisen järjestyksen viisaasti sinne tänne eri alueille (julkinen/yksityinen; tuotanto/uusintaminen; tietoinen/tiedostamaton) hajottamien kokemusten toisiinsa sekoittaminen. Muutettavat muuttaen, tässä on minusta hyvä uuden yliopistolaisten liikkeet ohjelma. Mitä haluamme – siitä voi riidellä sensuroimatta jos sekoitetaan toisiinsa vaikkapa paniikissa olevan opiskelijan ja kotiäidin kokemus sen sijaan että yleensä pidämme niitä aivan eri maailmoina.

 

Muraro jatkaa, että ainoa sääntö (joka ei ollut sääntö koska se syntyi itsestään) oli puhua lähtemällä liikkeelle itsestä. Puhun siitä mistä tiedän, siitä avautuu tie. (Tämä on ihan eri asia kuin vaatimus siitä että minun pitää saada kaikki, vaikka ei sekään aivan tyhmä vaatimus ole.) Tie johtaa kiistelyjen ja taistelujen kentälle, jossa konfliktit ovat rikkautta (vaikka se onkin rasittavaa). Erot ja tasa-arvo (samanlaisuus) limittyvät ja avaavat toisiaan. Jotain jää yli, ja tässä ylivuodossa on aidosti uuden mahdollisuus (sekä poliittisesti että akateemisessa mielessä). Mutta tässä taistelussa ei ole voittajia ja häviäjiä. Feministit aloittavat konfliktin, mutta eivät halua voittaa. Mitä pitäisi voittaa? Jotkut feministit ajattelevat jopa, että patriarkaatti on päättynyt, sillä naiset eivät enää luota siihen ja sillä loppu.

 

Päättyykö yliopisto, jos siihen ei enää luoteta? Syntyykö uusi yhteinen tila, jossa ”mahdollinen uusi avautuu ja säkenöi”?

 

 

sunnuntai, 19. huhtikuu 2009

Tarvitaanko naistutkimusta?

Tarvitaanko naistutkimusta?

Toimin naistutkimuksen professorina Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun taitteen kahta puolta. Sitä ennen olin ollut perustamassa naistutkimuksen opintokokonaisuutta. Joten olen toki puolueellinen kun tekele on nyt osoittautumassa tarpeettomaksi (tai tuottamattomaksi, kuten ilmaisu aivokapitalismissa kuuluu). Mutta toisaalta minulla on asiasta myös paljon tietoa, kokemuksia ja tunteita. Koetan artikuloida näitä mutinoita.

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta on päättänyt jättää julistamatta auki avoimeksi tulleita naistutkimuksen professorin ja assistentin virkoja. Tiedekunnalla on käppi rahoituksesta ja tuottamaton naistutkimus joutui vasaran alle. (Naistutkimukseen jää vielä lehtori.) Tuottamaton naistutkimus on lähinnä kahdesta syystä: maisterikoulutukseen ei koskaan tullut tarpeeksi opiskelijoita, ja tohtoriopiskelijat siirtyivät toiseen yliopistoon professorin (ei siis minun vaan seuraavan naistutkimuksen professorin) mukana.

Suomessa – ja muuallakin – käydään taas kerran keskustelua siitä, miten naistutkimus tulisi nimetä. Pitäisikö sen nimi muuttaa sukupuolen tutkimukseksi, kuten uusi sukupolvi tahtoo ja pitää luontevana, vai tulisiko kenties ottaa käyttöön poliittisesti ja teoreettisesti sitoutunut feministinen tutkimus. Monet kannattavat myös gender-tutkimusta, koska sukupuoli suomeksi ei nappaa gender-sanan erilaisia ulottuvuuksia. Olen käynyt tämän keskustelun niin monta kertaa, etten jaksa olla kovin tosissani kannattamassa tai vastustamassa mitään kantaa. Mutta jos minun pitäisi perustella, miksi Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos (YFI) toimii lyhytnäköisesti hyllyttämällä tai jäädyttämällä naistutkimuksen, niin pitäisin kiinni nimenomaan NAIStutkimuksesta.

Naistutkimuksen vanha perusidea oli, että naiset tekevät tutkimusta naisista naisia varten. Tämän ajateltiin olevan tarpeellista ottaen huomioon se, että miehet olivat tehneet tutkimusta miehistä miehiä varten tuhansia vuosia, vaikka sitä ei erityisesti miestutkimuksena pidettykään. Tällaiseen poliittiseen feminismiin ja sen myötäiseen naistutkimukseen sisältyy suuri oivallus naisten yhteisistä paikoista: ajatus että vaikka naiset ovat keskenään erilaisia, heillä on myös yhteistä jaettavaa ja tästä voi puhua ja kiistellä (vaikka se onkin rasittavaa). Tällaisen eroista ja jaetusta naiskokemuksesta syntyvä naistutkimus on synnyttänyt paljon aidosti uutta tietoa naisten elämästä ja yhteiskuntien toiminnasta; se on parantanut ja täsmentänyt esimerkiksi yhteiskunta- ja kulttuuriteorioita ja (ehkä erityisesti) kehittänyt tutkimusmenetelmiä.

”Nainen” ei tietenkään ole mikään lukkoon lyöty kategoria vaan vallankäytön muoto; ihmisten käyttäytymisen ohjausmuotti tai logiikka. Naistutkimuksen tai naisten on siten turha pitää ”naista” lähtökohtana. Sen sijaan riittää paljon tutkimista siinä, miten ”nainen” (ja ”mies”, tai itse asiassa heteroregiimi) naisia ja miehiä hiertää, pakottaa ja estää toimimasta. Miksi siis esimerkiksi naisvaltaiset hoiva-, -hoito- ja opetusalat jäävät mennen tullen miesvaltaisten teknologia- ja teollisuusalojen jakoihin oli nousukausi tai laskukausi? Tai miksi erilaisissa tutkimuksen arvioinneissa naisvaltaiset oppiaineet saavat huonompia pisteitä kuin miesvaltaiset? Uskallan luulla, että se ei johdu siitä että naiset ovat naisia tai että naiset ovat tyhmempiä ja laiskempia.

Yhteiskuntatieteissä ei ole toistaiseksi päästy lähellekään tilannetta, jossa naisia ja heidän kokemuksiaan kannattaisi lopettaa tutkimasta. Itse asiassa päinvastoin: globaali talouden muutos ja uudet työmarkkinat ovat tehneet näkyväksi ilmiön, josta naistutkijat ovat puhuneet jo 1970-luvulta lähtien: työn feminisoituminen eli naisellistaminen ja naisellistuminen. Nykytyö muistuttaa sekä sisällöltään että ehdoiltaan työtä, jota naiset ovat tehneet aina: yhteisöllisiä kykyjä edellyttävää työtä, jossa on oltava muuntautumiskykyinen ja valmis kaikkeen, mutta josta kuitenkin maksetaan huonosti ja irtisanotaan helposti. Jotkut feministit ovat jopa väittäneet, että työ on nainen. Nainen, tai perheenäiti on tulevan 7/24 yhteiskunnan ideaalityöläinen. Nämä tendenssit koskevat myös miehiä, ja naiset tietävät niistä nyt jo. Toisin sanoen nimenomaan naistutkimuksen tietämys tuo yhteiskuntatieteisiin oleellista aikalaisuutta koskevaa terävyyttä, ja on siksi hölmöä pakastaa se juuri kun se olisi parhaimmillaan. (Tästä kertonee myös se, että Työn politiikat -nimisen luentokurssin oppimispäiväkirjojen palautekohdassa suurin osa opiskelijoista – joista noin puolet on naisia – mainitsee työn feminisoitumisen yhdeksi luennon tärkeimmistä ja oppimista edistävimmistä teemoista.)

Luin Pia Ingströmin mainion haastattelukirjan ”Lentävä feministi”, jossa 1970-luvun feministit ja pro feministit kertovat tuolloisesta naisliikkeestä. Oikein kylmää, kun ajattelen miten lähellä on aika, jolloin abortti oli harkinnanvarainen, yksinhuoltajuus taloudellinen ja sosiaalinen hasardi, seksuaalisuus tabu, suurin osa naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistä puhumattakaan kaikista kulttuurisista vinoumista kuten siitä että nainen ei voinut mennä ravintolaan ilman miestä. Mutta naiset nousivat kapinaan ja taistelivat itselleen oman huoneen ja omaa rahaa. Kompromisseja piti tehdä: sukupuolikonfliktista vaieta ja esimerkiksi ilmaisen ja hyvän päivähoidon puolesta voisi vieläkin perustaa kansanliikkeen. 1970-luvun sukupuolineuvottelijoilla oli käytettävissään historiallisesti loistava tilanne, kuten Raija Julkunen on analysoinut artikkelissaan ”Suomalainen sukupuolimalli – 60-luku käänteenä” kirjassa Naisten hyvinvointivaltio. Teollinen kapitalismi oli kypsässä vaiheessa (juuri ennen kuin nykyiseen taantumaan johtanut kehitys alkoi), työntekijä- ja työnantajajärjestöt tekivät sopimuksia, joista hyötyivät kaikki. Niin teollisuus kuin kasvava julkinen sektori tarvitsivat uutta (nais)työvoimaa. Ammattiyhdistysliike oli tyytyväinen saadessaan myös naiset sitoutettua toimintaansa. Naiset saivat omaa rahaa ja jotkut oman huoneen. Nykyään tilannetta kutsuttaisiin win-win—situaatioksi.

Suomalaisen hyvinvointivaltion ja sitä tukevan sukupuolisopimuksen syntyminen on tietysti vain yksi niistä poliittisen ja yhteiskuntapoliittisen historian tapahtumista, joita on mahdotonta ymmärtää, ellei tunne naisliikkeen historiaa. Myös tästä näkökulmasta naistutkimuksen lakkauttaminen laitoksella, jossa juuri näitä asioita opetetaan, on huonosti päätelty.

Samaan aikaan kun erilaisissa tutkimusohjelmissa kuulutetaan tieteidenvälisyyttä, näyttävät erilaiset vanhaan tiedekarttaan kuulumattomat tieteenalat olevan helpointa arvioida tarpeettomiksi tai tuloksettomiksi. Naistutkimus on alun perin syntynyt tiedon tarpeesta eikä halusta käyttää valtaa pystyttämällä tieteenalarajoja ja vahtimalla portilla kuka päästetään sisään ja kuka heitetään ulos. (Ja tietysti kamalasti menee aikaa siihen että tapellaan ketkä portilla saavat vahtia.) Tieto on kuitenkin vapaata, ja juuri naistutkimus on ainakin ollut sellainen paikka jossa tieto on saanut virrata ja on tulvinutkin ajoittain. Vaikka alkuaikojen innostus ja hehkuvat posket ovat luonnollisesti rauhoittuneet ja järjettömimmät ideat tasoittuneet, olisi naistutkimuksessa vielä jäljellä sellaista, mistä oikea yliopisto syntyy: omaa päätä, kiistelyä (kansainvälisellä tasolla) ja niitä huhuiltuja innovaatioita.