Puhe Joensuun yliopistolaisten yleiskokouksessa 11.2.2009

Kirjoitettu puhtaaksi ja linkkejä ja lähteitä lisätty toukokuussa.

 

 

Satuin viime syksynä Jyväskylään tilaisuuteen, jossa sikäläisen yliopiston hallintojohtaja esitteli yliopistolakiuudistusta. Hänellä oli noin 37 slaidia, joihin oli hienosti pistetty vierekkäin vanha laki ja uudistusehdotukset. Tapahtuman tarkoitus oli valistaa yliopistolla työskenteleviä ihmisiä siitä, kuinka lakiesitystä voi kommentoida ja erilaisia lausuntoja antaa. Kun esityksestä ryhdyttiin keskustelemaan, kävi ilmi, että oli oikeita ja vääriä tapoja lausua. Esimerkiksi kommentti, jossa kyseenalaistettiin uudistuksen perustuksia, oli ”väärin kommentoitu”. Enää ei kuulemma voi keskustella perustavista asioista vaan jotain pikkusäätöä voi tehdä.

 

Ajattelen kuitenkin että lakimuutos voidaan pysäyttää ja palauttaa kunnon valmisteluun, jos syntyy tarpeeksi meteliä ja vastustusta, vaikka se kyllä vaatii paljon viitseliäisyyttä ja ehkä vihaisuuttakin. Erimielisyys ja kurittomuus eivät ole helppoja – eivätkä tunnustettuja – kykyjä yhteiskunnassa, jonka ideaalisubjekti on joustava, yhteistyökykyinen, päämäärätietoinen, kunnianhimoinen, kiltti ja taas yhteistyökykyinen. (Kuulin sanan yhteistyökykyinen noin sata kertaa eräässäkin seminaarissa, jossa työelämän ”huippuasiantuntijat” pohtivat työelämän tulevaisuutta ja tulevaisuuden työntekijältä vaadittavia ”ominaisuuksia”.)

 

Tässä puheessa mietin yliopistoa yliopistotyöläisen näkökulmasta: millaista työ on, mikä siinä ottaa päähän (eli mihin uuden yliopistolain tulisi puuttua) ja mikä siinä on hyvää (mihin ei kannata puuttua). Paitsi omia kokemuksiani, käytän ponnahduslautana kirjoituksia, joista toimitin Matti Eräsaaren kanssa Leena Eräsaaren juhlakirjan ”Kurjan ääni. Osa I: yliopistotyöläiset” (http://www.leenaerasaari.fi/pdf/KurjanAani_vol1.pdf ).

 

Käsillä oleva yliopistojen muutos ja sen nykyisin taistelutanner, uusi yliopistolaki, ovat tietysti osa uusliberalistiseksi kutsuttua yhteiskuntapoliittisen ohjauksen tai vallankäytön logiikkaa, joka alkoi rakennuksista yli kymmenen vuotta sitten. Juuri edellä mainittu Leena Eräsaari on oivaltavasti analysoinut yliopistokiinteistöjen markkinoittamista kirjassaan Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen. Yliopistojen rakennukset, tilat, pihat, aulat, työhuoneet ja luentosalit eivät enää voineetkaan olla yliopiston omaa tilaa, vaan jotain mikä oli (laskennallisesti) hinnoiteltavissa, laskettavissa, hyödynnettävissä, tulosta tekemässä. (Niinpä yliopiston (hallinto)johtaja voi olettaa, että hän saa päättää, millaista tietoa yliopiston tiloissa tehdään tai jaetaan, kuten kävi ilmi Tampereen yliopistolla ns. Sodeco-boikotin aikaan, ks. http://www.megafoni.org/megablogi/?cat=8. )

 

Itse en todellakaan oleta, että entinen yliopisto oli parempi tai autonomisempi tai että ”uusi” laki on automaattisesti jotain mitä pitää vastustaa. Mutta huono laki ei elä pitkään ja sitten menee taas aikaa ja energiaa sen loputtomaan säätämiseen.

 

Akateeminen keskusteltu on parantunut paljon sen jälkeen kun aloitin sen ihmettelyn joskus 1980-luvun alkupuolella. Tutkimusrahoitusta on nykyään enemmän. Kansainvälisyys on nyt aivan eri luokkaa ja tarkoitan nimenomaan sellaista kansainvälisyyttä joka lisää tietoa ja parantaa tutkimuksen tasoa. Mutta uusi julkisjohtaminen, jossa kaiken pitää olla mitattavissa, markkinoistettavissa, huippua, laskettavissa ja ennen kaikkea tuloksellista ja samaan aikaan luovaa, erityistä, innovatiivista, on jotain missä ei ole järjen häivää – eikä se edes edistä luovaa kaaosta vaan tappaa sekä loogisen päättelyn, parhaimman argumentin ilon ja ”sattumalta” syntyvät keksinnöt.

 

Paolo Virnon metaforan mukaisesti elämme yhteiskunnassa, jossa erilaiset talouden muodot ja niitä tukevat ohjauksen ja hallinnan logiikat koskettavat ihmisiä ”maailmannäyttelyn tapaan”. Kohdataan talouden ja ohjauksen mekanismeja, jotka ovat päällekkäisiä ja jotka vääntelevät ihmisiä yhtä aikaa. Lähtien nykyisimmästä: yliopistotyöläisiä ohjataan tulos tai ulos -logiikalla, mikä johtaa kaikkein kilpailuun kaikkia vastaan. Vaikka oikea tieto ja hyvä tutkimus ei ikinä ole eristetyn yksilön päänsisäistä tuotosta, tulos tai ulos -logiikka kannustaa ihmisiä vähättelemään kollegoiden saavutuksia, pimittämään ideoita ja toimimaan samanmielisten kanssa. Samaan suuntaan vaikuttaa omaksuttu strategia-ohjaaminen: strategioissa määritellään painopistealueita, jotka ovat usein niitä, joilla on jo ”näyttöä”, ja sitten tutkimusta koetetaan suunnata näihin ”kärkiin”, hyvä ettei kärkiohjuksiin. On totta kai järkevää profiloitua niin, etteivät kaikki tee kaikkea (tätä voisi myös työnjaoksi kutsua), mutta liian orjallisesti omaksuttu strategia-ajattelu ehkäisee luovaa, innovatiivista, edeltä käsin arvaamatonta. Tutkimuksesta tulee piankin bulkkitutkimusta: osataan hyvin tämä, mutta mistä se idea tai toiminta, joka koskee esimerkiksi yhteiskunnallista muutosta, jota ei ollut kyetty artikuloimaan silloin kun oli näyttöjen aika? Miten voi olla näyttöä tutkimusalueelta, jota ei ”ollut” sinä aikana jota arviointi koskee? Esimerkiksi käy vaikka prekarisoituva työ: sitä ei saa kiinni konventionaalisen survey-tutkimuksen keinoin, koska se ei tarkoita vaan tilastoitavissa olevia työsuhteita, vaan epämääräistä elämän ja sen ehtojen epävarmistumista.

 

Palatakseni Virnon maailmanäyttelyyn, yksi jollain tavalla teolliseen muotoon kuuluva ohjauksen muoto luikertelee yliopistoihin myös: opettamista, ohjausta ja tutkimista pilkotaan ja yhteismitallistetaan. Tayloristinen tehdas tulee mieleen, paitsi että tässä tuotannossa työläisten ei tosiaankaan ole tarkoitus jättää aivoa narikkaan eikä vastineena ole palkkaa perheelle ja lyheneviä työaikoja. Päinvastoin. Mutta niin me vain laadimme laatukäsikirjoja, joiden idea tulee tutkimuksen ja opetuksen ulkopuolelta. Jonkin tietyn kurssin pitäisi olla kenen tahansa opetettavissa, jotta laatua voidaan tarkkailla. Tutkimusta ja opettamista pitäisi pystyä pilkkomaan sen logiikan vastaisesti, mikä on yliopistotyön sydän: ruumiillinen kohtaaminen toisten, erilaisten ja samanlaisten kanssa, ja siinä kohtaamisessa syntyvän ihmeellisen elämänlahjan myötä. Voi kehkeytyä uutta kun ihmiset tietävät eri asioita ja ne yhdistetään, usein kiistellen (vaikka se onkin rasittavaa).

 

Ehkä kaikkein älyttömin ja luovaa tekemistä halveksivin ohjauksen muoto on työajan kohdentaminen: opettajan ja tutkijan tulisi raportoida, minkä projektin tai momentin tai vastaavan asiaan hän on käyttänyt työaikaansa. Näin voitaisiin laskea, onko sijoitus ollut kannattava vai ei. Tämä on arkaaisen ohjauksen muoto, joka vääntelee tutkijoita, tutkimusryhmiä ja opettajia aivan eri suuntaan kuin muut ohjauksen muodot. Ei ole ihme että loppuun palaminen, kyynisyys ja erilaiset vastuusairaudet koettelevat yliopistojen toimintaa monesti tuhoisalla tavalla.

 

Uuden yliopistolain kailotetaan lisäävän yliopistojen autonomiaa. Käytännössä se merkitsee managerismin lisääntymistä ja yritysmaailmasta omaksuttujen johtamis- ja rekrytointitapojen siirtämistä yliopistoihin. Kun päätösvaltaa siirretään ylöspäin pois laitoksilta ja tiedekunnista, riippuu aivan liikaa siitä, sattuuko johtaja olemaan hyvä tyyppi vai ei. Valtaa käyttävät myös huonot ja kieroutuneet tyypit, ja saavat mahdollisuuden palkata omasta mielestään ”hyviä tyyppejä” – siis kaltaisiaan tai tuttaviaan tai samaan kuppikuntaan kuuluvia.

 

On suorastaan pelottavaa, miten nopeasti tämä ”hyvä tyyppi” -tyylinen rekrytointimenettely on tullut yleisesti hyväksytyksi. Kun annan lausuntoja ihmisten apurahahakemuksiin, niissä saatetaan olla kiinnostuneita ensisijaisesti siitä, miten yhteistyökykyinen ja fiksu, nopea ja joustava hakija on sen sijaan että rahoittaja olisi kiinnostunut hakijan tutkimussuunnitelman pätevyyttä ja innovatiivisuutta koskevista ajatuksistani. Ja usein pitää sitten vielä laittaa järjestykseen ne tyypit, joista jotain lausuu. Mainittakoon tässä yhteydessä Paltamon kunnan uusi työllistämiskokeilumalli, jonka juuret ovat työnantajien ajatuksissa, että he haluavat töihin hyviä tyyppejä, ja kortistossa olevat eivät sellaisilta vaikuta. Ns. Paltamon malli räätälöikin työttömistä kunnon tyyppejä oikeisiin töihin. (ks. esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansalaisty%C3%B6)

 

Ehkä tarvitsemme uuden yliopistolain, mutta nykyisen tarjokkaan mukana uitettu uusliberalistinen ohjaus pitää sisällään ongelmia, ja niistä isoin on se, että kaikkien kilpailu kaikkia vastaan ei ideana sovi yliopistoon. Tieto on vapaata ja sitä syntyy vain jos yliopisto on paikka, jossa erilaiset ihmiset voivat tapella ja olla luovia yhdessä, vaikka se vaikuttaisikin välillä kaoottiselta.

 

Millainen sitten olisi se yliopisto, jonka haluaisin ja jota tukemaan tarvittaisiin uusi yliopistolaki?

 

Siellä olisi mahdollista tehdä hyvää tutkimusta ja opettaa sitä mitä osaan. Siellä olisi myös oikeaa yhdessä tekemistä ja jyystämistä, erilaisten yhteen käymistä ja törmäyksestä oppimista. Kaksi ensin mainittua toimivat oikeastaan aika hyvin. Kukaan ei toistaiseksi ole määrännyt, millaista tutkimusta teen ja johdan, ja opettaakin olen yleensä saanut osaamiseni mukaan ja joskus sen äärirajoilla. Tutkimusrahoituksen hankkiminen on kauhean vaivalloista, mutta ei mahdotonta. Rahoitus on useimmiten liian niukkaa: kyllä pitäisi olla rohkeutta antaa koko suunnitelman toteuttamiseen rahaa kun kerran jotain annetaan eikä leikata esimerkiksi kolmasosa pois ja sitten hurskaasti vaatia että koko suunnitelma toteutetaan (minulla on kokemusta oikeastaan vain Suomen Akatemian rahoituskäytännöistä, ja siellä on viime vuosina toimittu näin). Kolmas eli yhteistyön edellytyksen on se huonoiten toimiva juttu ja juuri siihen uusi yliopistolaki merkitsee lisää huononnusta, ei parannusta.

 

Enpä tietysti osaa kertoa, miten yliopistosta tehtäisiin unelmieni kaltainen paikka, jossa voi riidellä ja rakastaa sen sijaan että käyttäydytään hyvin ja puleerataan tuotoksia siisteiksi. Mutta senpä tiedän, mitä tietovarantoa ei kannata jättää kuulematta. Se on tietysti radikaali naisliike, joka ei ole mikä tahansa liike vaan todistettavasti erittäin tuloksellinen.

 

Siteeraan Luisa Muraroa; hänen ajatuksiaan puheessa, jonka hän piti vähän ennen eläkkeelle jäämistään (ks. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=349). Luisa Muraron mukaan radikaalin naisliikkeen ensimmäinen keksintö oli naisten keskinäisen, sensuroimattoman halua koskevan mielipiteenvaihdon käytäntö, erilaisten hallitsevan symbolisen järjestyksen viisaasti sinne tänne eri alueille (julkinen/yksityinen; tuotanto/uusintaminen; tietoinen/tiedostamaton) hajottamien kokemusten toisiinsa sekoittaminen. Muutettavat muuttaen, tässä on minusta hyvä uuden yliopistolaisten liikkeet ohjelma. Mitä haluamme – siitä voi riidellä sensuroimatta jos sekoitetaan toisiinsa vaikkapa paniikissa olevan opiskelijan ja kotiäidin kokemus sen sijaan että yleensä pidämme niitä aivan eri maailmoina.

 

Muraro jatkaa, että ainoa sääntö (joka ei ollut sääntö koska se syntyi itsestään) oli puhua lähtemällä liikkeelle itsestä. Puhun siitä mistä tiedän, siitä avautuu tie. (Tämä on ihan eri asia kuin vaatimus siitä että minun pitää saada kaikki, vaikka ei sekään aivan tyhmä vaatimus ole.) Tie johtaa kiistelyjen ja taistelujen kentälle, jossa konfliktit ovat rikkautta (vaikka se onkin rasittavaa). Erot ja tasa-arvo (samanlaisuus) limittyvät ja avaavat toisiaan. Jotain jää yli, ja tässä ylivuodossa on aidosti uuden mahdollisuus (sekä poliittisesti että akateemisessa mielessä). Mutta tässä taistelussa ei ole voittajia ja häviäjiä. Feministit aloittavat konfliktin, mutta eivät halua voittaa. Mitä pitäisi voittaa? Jotkut feministit ajattelevat jopa, että patriarkaatti on päättynyt, sillä naiset eivät enää luota siihen ja sillä loppu.

 

Päättyykö yliopisto, jos siihen ei enää luoteta? Syntyykö uusi yhteinen tila, jossa ”mahdollinen uusi avautuu ja säkenöi”?