Michel Foucault piti vuosina 1977—1979 kaksi luentosarja, joiden nimet ovat suomeksi Turvallisuus, alueet ja väestöt ja Biopolitiikan synty. Niissä Foucault vääntää rautalangasta, miten nykyinen yhteiskuntapoliittinen ohjaus eroaa varhemmista hallinnan muodoista. Toisin sanoen hän tarkastelee, millaisia hyvän hallinnoinnin – hallinnan järjen – teorioita ja käytäntöjä historia tuntee. (Foucault’n yleistermi tälle problematiikalle on governmentality eli tavat joilla ohjataan ihmisten käyttäytymistä ja käytännöt, joiden kautta ihmiset tulevat ohjatuksi.) Yksi Foucault’n paikantamista ohjauksen muutoksista koskee kuriin ja alueelliseen rajoittamiseen perustuvan hallinnan muuttumista kontrolliin ja riskeihin (varhain) puuttumisen hallinnaksi.

 

Kuriyhteiskuntia ohjaillaan organisoimalla suljettuja tiloja. Tämä kehitys alkaa 1700-luvulla kun esimerkiksi erilaisten kulkutautien leviämistä hallitaan tilallisella eristämisellä. (Foucault 2007.) Kotoisa esimerkki voisi olla kansakoululaitos, jonka kautta koko kansa pääsi opintielle, oppi samalla käytöstavat ja sisäisti kansallishenkisen moraalin. Huippunsa kurilla hallinta saavuttaa tayloristisesti hallitussa tehtaassa, joka keskittää, jakaa tilassa, järjestää ajassa; työtä tehdään tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan ja tiettyjä tehtäviä suorittaen (esim. Vähämäki 2003). Tehtaan balansoija on tietysti perhe, jonka sisällä uusinnetaan työvoimaa, tietyt henkilöt hoitavat, keittävät ja siivoavat. Funktionalistisesti suunnitellut kodit ilmentävät hyvin kuriyhteiskunnan ideaalia kodista: keittiö perheenäidille ja olohuoneen sohva perheenisälle; lapsille omat huoneet yläkerrassa. 1970-luvun naistenlehdessä mainostetaan keittiökalusteita – muistaakseni Endolux-merkkisiä – kehumalla, että Endoluxin avulla jokainen asia on paikallaan.

 

Kuriyhteiskunnan kodinhoitohuoneessa on pesukone, jolla pestään pyykkiä ja jossa on kätevä ikkuna, josta ”voitte tarkkailla pesun kulkua” kuten Indesit-pesukonetta mainostetaan vuoden 1973 Me Naiset-lehdessä. 25 vuotta myöhemmin samassa kulttuurijulkaisussa mainostetaan nykykodin keskeistä konetta näin: ”ajattele nopeasti. selaa nopeammin. Kun sinulla on Nokia E51, et tarvitse sujuvaan nettiselailuun erillisiä lisälaitteita. Luet uutiset, näet tulokset, tarkistat kurssit ja varmistat sään kätevästi (…) Se on laite sinulle, joka arvostat nopeutta. Tiimityötä. Paikasta riippumatta.” Toisin sanoen ihmisiä ei ohjata suljetun tilan logiikalla, koska työpaikkoja ei välttämättä ole niiden vanhassa merkityksessä eikä kodeissa perheenäitejä, joilla on aikaa seurata, päästääkö jokin vaate väriä. Perheenäiti surffaa, maksaa laskuja, ottaa jälkikasvusta valokuvia, lähettää niitä sukulaisille ja opiskelukavereille, soittaa ystävättärelle ja kuuntelee lempimusiikkiaan yhdellä pienellä, taskuun mahtuvalla koneella.

 

Uutta yhteiskuntaa on sanottu kontrollien yhteiskunnaksi, mutta se on sikäli harhaanjohtavaa, että valtaa ei käytetä kyttäämällä vaan pikemminkin päästämällä tai pakottamalla ihmiset mahdollisimman vapaiksi liikkumaan ja kilpailemaan keskenään. Vallankäytön keskeinen logiikka on yrityksen idean juurruttaminen kaikkialle yhteiskuntaan. Esimerkiksi sosiaalipalvelujen kentällä yrityksen ja kilpailemisen ideologia on levinnyt kaikkialle. Keskeinen palvelurakenneuudistuskin on nimeltään PARAS-hanke, joka osuvasti viittaa uuteen ohjauksen ideaan. (ks. esim. Kinnunen 2007.)

 

Foucault (2008; ks. myös Vähämäki 2009) jäljittää luennoissaan tämän uusliberalistisen hallinnan juuria muun muassa saksalaiseen sodanjälkeiseen talouspoliittiseen ajatteluun ja ns. ordoliberaalien ryhmään. Näiden mukaan uusliberalistinen ”yhteiskuntapolitiikka – vaikka on moninaista, valpasta ja kaikkialla läsnä olevaa, aktiivista, kiihkeää ja interventionistista – ei kuitenkaan ole luonteeltaan kompensoivaa eikä tähtää taloudellisen vapauden mahdollisten tuhoavien vaikutusten nollaamiseen tai poistamiseen. Uusliberaalin yhteiskuntapolitiikan tehtävä sen sijaan on poistaa yhteiskunnan mahdolliset anti-kilpailulliset mekanismit.” Uusliberalismi ei siis tarkoita julkisen vallan interventioiden vähentämistä tai poistamista – mitä ekonomistit toitottavat aamusta iltaan ja illasta aamuun (tai ainakin toitottivat ennen finanssikriisiä, jolloin alettiin puhua protektionismista uhkaavana peikkona – sama asia toisin sanoin), vaan pikemminkin julkisen vallan astumista alueille, joilla se ei aikaisemmin ole ainakaan suoranaisesti huseerannut. Tämä astuminen tapahtuu markkinoiden levittäytymisen kääntöpuolena, toisin sanoen erilaiset julkisen vallan interventiot eli erilaiset yhteiskuntapolitiikat tai -policyt joustavoittavat markkinamekanismien toimintaa. Tässä mielessä jättimäiset valtiolliset tukipaketit vientiteollisuuteen ja muuhun ”elvytykseen” ovat uusliberalistisen talous- ja ohjausajattelun jatketta, eivätkä suinkaan paluuta keynesiläisyyteen tai johonkin muuhun eri logiikkaan.  Uusliberaalin logiikan mukaan esimerkiksi työpolitiikan tulee loihtia aktiivisia kansalaisia, jotka tekevät tai hakevat työtä, kasvattavat ceeveetä ja ovat päämäärätietoisia oman elämänsä yrittäjiä.

 

 *   *   *

 

Olin viime syksyllä turistina Kap Verdellä. Kap Verde on saariryhmä Afrikan länsirannikolla Senegalin kohdalla. Portugalilaiset löysivät sen 1400-luvulla, jolloin saarilla ei asunut ketään. Saarista tehtiin osa Portugalin imperiumia, ja niistä tuli afrikkalaisten orjien kaupan keskus. Suurin osa nykyisistä kapverdeläisistä onkin kreoleja. Kap Verdeä sanotaan migraatioiden Galapagos-saareksi – niin tärkeää ja omanlaatuistaan siirtolaisuus ja diasporassa eläminen kapverdeläisille on. Turismi on Kap Verdellä jokseenkin uutta, ja vasta pari vuotta sitten turismista saatu kansantulo ylitti tulon, joka koostui diasporassa elävien kapverdeläisten rahalähetyksistä saarille – rahalähetykset olivat siis aiemmin saarelaisten pääasiallinen tulolähde. Turismia on kehitetty viime vuodet systemaattisesti erilaisten kansainvälisten rahoittajien avulla (esim. Maailmanpankki) – jotka edellyttävät vapaan kilpailun toteutumista ja mahdollistamista (esim. Harvey 2008).

 

Minulla oli matkaoppaana Jorgen Carlingin raportti Policy Challenges Facing Cape Verde in the Areas of Migration and Diaspora (2008). Carling työskentelee Oslon rauhantutkimusinstituutissa, ja häntä kutsutaan kuulemma Kap Verden Darwiniksi, koska hän on tutkinut ja tulkinnut Kap Verden omalaatuisuutta vuosikymmenet. Tässä tuoreessa raportissa pääidea on päästä eroon vanhasta ”tyypillisen siirtolaisen imagosta”; tilalle halutaan vapaasti liikkuva, moninainen asukas, joka ”käy ulkomailla töissä lyhyitä aikoja, menee tai tulee opiskelemaan tai ammattikoulutukseen, joka tulee saarille diasporasta työskennelläkseen siellä väliaikaisesti, tai on Kap Verdeltä tai muualta kotoisin oleva turisti, joka viettää lomaansa saarella” (s. 6). Tällainen liikkuva subjekti on tehtävä mahdolliseksi taloudellisin, yhteiskunnallisin ja laillisin ohjauksin, ja niitä Carling käy läpi kohta kohdalta. Raportti on intuitiivisesti melko raikas – noin vanhan turismitutkijan silmiin. Siinä ei esimerkiksi esitetä yleisiä, mutta hurskastelevia pelkoja kuten että turismi pilaa ”autenttisen” yhteisöllisyyden tai toiveita että pitäisi kiinnittää huomio perheiden toimintaedellytysten luomiseen. Perheestä ja suvusta puhutaan toki paljon, sillä rahan lähetys kotiin on edelleen mittava toimeentulon muoto – ja nepotismi eli sukulaisten suosiminen laajalle levinnyt käytäntö. Suositusten mukaan nepotismi pitää poistaa ja kapverdeläiset ja muut erilaiset liikkujat saada paitsi liikkumaan vapaasti myös investoimaan Kap Verdelle, ei vain lähettämään rahaa perheenjäsenten päivittäiseen elämiseen.

 

Raportissa mainitut politiikan päämäärät ovat köyhyyden vähentäminen ja työpaikkojen luominen, ja tähän tarvitaan hyvää hallintaa. Hallinnan tai yhteiskuntapoliittisen ohjauksen (governance) määritelmä omaksutaan Maailmanpankilta: hallinta muodostuu niistä perinteistä ja instituutioista, jotka käyttävät valtaa yleisen hyvän saavuttamiseksi (s. 40). Raportin tarkoitus on miettiä erilaisia yhteyksiä tai linkkejä, joita löytyy migraation, diasporan, turismin, julkishallinnon ja kehittämisohjelmien väliltä; pitää identifioida riskejä ja laatia suosituksia siitä mikä on toisaalta todennäköistä ja toisaalta mahdollista (s. 9—17). Tätä kaikkea varten olisi suositeltavaa perustaa kansallinen tutkimusrahasto ja vahvistaa olemassa olevien tutkimuslaitosten asemaa sekä selkiyttää niiden työnjakoa (s. 20).

 

Carlingin raportti on tyylipuhdas uusliberalistisen hallinnan järjen tuote. Sen ideaalisubjekti on vapaa liikkuja, joka ehkä investoi Kap Verdeen, jos se tehdään mahdolliseksi ja kannattavaksi. Tyypillinen siirtolainen on romukoppaan joutava mielikuva, joka kuuluu vanhaan, tiloihin perustuvaan hallinnan logiikkaan. Nyt tarvitaan sujuvaa, yhteiskuntapoliittisin ohjauksin ja tutkimukseen perustuen sujuvoitettua liikkumista ja rajojen madaltamista; ennen kaikkea ohjauksen tulee mahdollistaa kilpailu ja markkinalogiikan leviäminen kaikille mahdollisille pinnoille. Siksi juuri esimerkiksi nepotismista pitää päästä eroon: se ehkäisee vapaata kilpailua.

 

Entäpä lähempänä? Millaista ohjausjärkeä löytyy esimerkiksi Pohjois-Karjalan maakuntaliiton teettämästä matkailustrategiasta 2007—2013 ? Jonkinlainen muutos on tunnistettu, sillä strategian saatesanoissa kerrotaan mm. seuraavaa: ”Matkailun toimintaympäristö elää voimakasta muutoksen aikaa muun maailman mukana. On selvää, että globalisaatio, ikärakenteen muutos, työvoiman uusjako ja ilmastonmuutos tulevat vaikuttamaan merkittävästi sekä matkailun kysyntään että sen järjestämisolosuhteisiin.” Vaikka aiempien strategiakausien työ ei ole raportin mukaan tuonut ”merkittäviä muutoksia maakuntamme matkailuun” – erityisesti ”kilpailijat” ovat menestyneet paremmin – uudessa strategiassa todetaan, että muutoksessa on oltava hereillä. ”Elinkeinoa on ohjattava toimimaan parhaimmalla tavalla keskeisimpien kriittisten tekijöiden suhteen. On käähäkkänä hyödynnettävä omia vahvuuksia ja avautuvia markkinoita, mutta on oltava myös realisti; tiedettävä, mikä on elinkeinomme kehittämisen yhteinen polku ja mitkä askeleet on astuttava ensin. Yhteinen vastuumme on matkailun kasvupotentiaalin hyödyntäminen reuna-alueidemme työllistäjänä ja toimeentulon lähteenä.”

 

Elinkeino kaipaa ohjausta; ja ohjausjärjen on oltava kompromissi käähäkkyyttä ja realismia. Lisäksi järkevä ohjaus nojaa tietoon ja yhteiseen vastuuseen. Kaiken järkeilyn päämäärä on työllistää ja luoda toimeentuloa. ”Elinkeinomme” -tyyppinen järkeily on sen sijaan esi-globaalia järkeilyä (eli vetoaa tilalliseen hallintaan) ja osoittaa myös sen, että matkailua katsotaan vastaanottajan näkökulmasta. Suhteessa Kap Verden ainaisesti liikkeessä olevaan subjektiin, tämän strategian subjekti on vielä paikoillaan, ja turistisubjektit päätellään pitkälti sen avulla, miten ”kilpailijat” ovat onnistuneet myymään tuotteitaan. Yhteisestä vastuusta puhuminen – vastuustamme – voi olla retorinen jäänne aluepolitiikan ajoilta.

 

Matkailustrategian päämääriä ovat mm. ”tukea matkailun investointeja, siten että majoituskapasiteetti ja ohjelmapalvelusyritysten palvelukapasiteetti ovat kasvaneet taloudellisesti kannattavan liiketoiminnan tasalle”; ”ohjata matkailun rahoitusta siten, että maakunnan matkailukeskittymät kasvavat ja kehittyvät kansallisesti ja kansainvälisesti kilpailukykyisimmiksi” ja ”hakea voimasta kasvua vetovoimaisten, helposti ostettavien ja teemapohjaisten kärkituotteiden kautta sähköisen liiketoimintaympäristön kehittämisen kautta”.

 

Matkailuelinkeinon pitää tietysti olla taloudellisesti kannattavaa. Ohjailla kannattaa kasvattamalla ja kehittämällä matkailukeskittymiä kilpailukykyisemmiksi, ja kärkituotteista – jotka ovat ”helposti ostettavia” – haetaan voimaa. Kilpailukyky ja kärkituotteet ovat keskeistä uusliberaalia sanastoa. Matkailukeskittymiin viittaaminen sen sijaan on vapaan kilpailun kannalta ongelmallista, sillä raportissa mainitaan matkailukeskittymät nimeltä, mutta ei sitä, miten sellaiseksi on päässyt.

 

Mitä nämä kärkituotteet sitten ovat? Pohjoiskarjalaisen matkailun vahvuuksiksi mainitaan ”pohjoiskarjalaisuus ja sen toteutuminen matkailupalveluissa: ihmisläheisyys, vieraanvaraisuus, lämminhenkisyys, rempseys ja huumori”. ”Karjalainen kulttuuri; karjalaisen ruokaperinteen ja taiteen hyödyntäminen matkailupalveluissa.” ”ainutlaatuinen luonto, runsasluminen talvi ja kesäiset järvimaisemat”, Koli, yhteistyömalli, loma-asunto- ja maaseutumatkailutarjonta, karjalainen supertoimivuus, Venäjän matkailun mahdollisuudet, monipuoliset hyvinvointimatkailukohteet.

 

Erilaisten adjektiivien tuotteistaminen on varmaan vaikeaa, eikä raportissakaan neuvota, kuinka nämä yhteisölliset voimavarat saadaan myytyä kannattavasti. Tässä on tietysti myös tietty ero Carlingin raportin liikkuvaan maailmankansalaiseen. Kapverdeläistä tietä seuraten Pohjois-Karjalassakin tulisi lopettaa paikallisiin identiteetteihin ja ominaisuuksiin perustuva matkailuajattelu, ja innovoida tilalle käytäntöjä, joiden avulla kaikkialla liikkuvat kansalaiset saataisiin kulkemaan myös Pohjois-Karjalassa tai sen läpi ja erityisesti investoimaan sinne.

 

Lähteitä:

Carling, Jørgen 2008. PolicyChallengesFacingCape Verde in the Areas of Migration and

Diaspora. Oslo: Prio.

Foucault, Michel 2007. Security, Territories, Populations. Lectures at the Collège de France, 1977–1978. New York: Palgrace Macmillan.

Foucault, Michel 2008. The Birth of Biopolitics: Lectures at the Collège de France, 1978–1979. New York: Palgrace Macmillan.

Harvey, David 22008. Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino.

Kinnunen, Merja 2007. Sosiaalinen, talous ja yhteiskunta. Virkaanastujaisesitelmä

28.2.2007. http://www.ulapland.fi/?deptid=23408

Vähämäki, Jussi 2003. Kuhnurien kerho. Helsinki: Tutkijaliito.

Vähämäki, Jussi 2009: Itsen alistus. Helsinki: Like.