(Puhe Jyväskylän yliopiston naistutkimuksen 20-vuotisjuhlissa 9.9.2009)

En tiedä onko alluusio tahallinen, mutta minulle annettu otsikko ”Naistutkimuselämää” vertautuu mielessäni Ismo Alangon sanoitukseen ’Taiteilijaelämää’. Siinä kerrotaan mm. seuraavaa:

”Liikaa, vain vähän liikaa mä sieniä napostelen

liikaa, vain vähän liikaa mä rauhoitun pillerien kanssa

joka yö kun liikaa minä rakastun

 

Taiteilijaelämää, minä, Melleri ja Morrison

taiteilijaelämää, nimeni historian kirjoissa pian on

taiteilijaelämää, niin kuin Eino, Pena sekä John

taiteiljaelämää, historian kellastuneet lehdet puista putoaa

ja lumi peittää maan.”

 

Miltä sitten kuulostaisi vastaava naistutkijuuden (!) parodinen kuvaus? (Tutkijuus on kyllä sana jonka toivoisi palavan ikuisessa tulessa.)

 

Liikaa, vai liianko vähän, mä patriarkaattia arvostelen

liikaa, vain vähän liikaa mä rauhoitun siskojen kanssa

joka yö liikaa omasta huoneesta innostun

 

Naistutkimuselämää, minä Virginia ja Yvonne

naistutkimuselämää, historian kellastuneet lehdet puista putoaa ja lumi peittää maan…

 

Naistutkimuselämästä tai -kuolemasta kirjoitin blogiini jo viime kevättalvella – itse asiassa perustin koko blogin jotta voisin sanoa suorat sanat naistutkimuksesta ja erityisesti naistutkimuksesta Jyväskylässä. Perustelin omasta mielestäni vedenpitävästi, miksi ainakaan yhteiskuntatieteisiin vakavasti ja kunnianhimoisesti suhtautuva laitos ei yksinkertaisesti voi jäädyttää, pakastaa tai muuten unohtaa naistutkimusta ja sen resursseja. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö naistutkimus ole tuottanut aidosti uutta tietoa ja uusia metodologisia välineitä. Yksinkertaisesti tiedämme paljon naisten ja miesten elämästä ja sukupuolen toiminnan logiikoista, mitä emme tietäisi ilman naistutkimusta. Tässä yhteydessä hyvä esimerkki on hyvinvointivaltion tuleminen mahdolliseksi ja mahdottomaksi, ja mitä se on tarkoittanut ja tarkoittaa ihmisten elämälle. Samoin naistutkimus on terästänyt tieteenfilosofiaa kritisoimalla miehisen, länsimaisen vaatimattoman todistajan tutkijakatse-ideaalia ja osoittamalla, että tutkimus(kin) on, joidenkin muiden seikkojen ohella, ruumiillista, tietystä materiaalisesta positiosta käsin tapahtuvaa asioiden selostamista.

Naistutkimus elää, kuolee, kehittyy, kuihtuu, kellastuu ja herää taas, se on varmaa. Mutta onko naistutkimus – tai naistutkimuselämä – vapaata?

 

Naistutkimus on syntynyt, tai vähitellen avannut uomansa, siihen missä kohtaavat feminismi ja akateemisen sfäärin sisällä kehkeytyvä epämukavuus. Esimerkiksi Dorothy Smith, joka oli 1960- ja 1970-luvulla ainoana naisena töissä kuuluisilla sosiologian laitoksilla Berkeleyssä ja British Columbiassa, havaitsi erilaisen, tukalan asemansa tai standpointinsa äitinä ja sittemmin yksinhuoltajaäitinä. Kollegat tekivät pitkää päivää ja minglasivat illoin, Dorothyn piti mennä kotiin. Tällaisista arkisista ja tuohon aikaan sosiologialle mitättömistä havainnoista sai alkunsa yksi sekä naistutkimuksen että sosiologian tärkeistä kirjoista: The Everyday World as Problematic. A Feminist Sociology. Sen yksinkertainen perusoivallus on: yhteiskunnallisesti tärkeät asiat kuten työ, markkinat, työnjako, vapaa-aika ja perhe-elämä näyttävät aivan erilaisilta kun niitä tarkastellaan (naisille tärkeän) arjen näkökulmasta, näkökulmasta jonka valtavirtasosiologia oli unohtanut – tai peräti hiljentänyt. Esimerkiksi työn ja perheen ”yhteensovittaminen” saa aivan erilaisia poliittisia ratkaisuja riippuen siitä, katsotaanko asiaa työmarkkinoiden, hoivan tarpeen, perhe-elämän tyydyttävyyden vai yksilön vapauden näkökulmasta.

 

Toinen kiinnostava akateeminen epämukavuus löytyy naistutkimusta valtavasti inspiroineelta Michel Foucault’lta. Esimerkiksi italialainen Luisa Muraro (http://megafoni.kulma.net/index.php?art=349) muotoilee: ”Michel Foucault’lta olemme oppineet katsomaan itseämme vailla viattomuutta ja näkemään, että meillä on tietoisuus ruumiidemme normatiivisesta kulttuurisesta konstruktiosta, omista ruumiistamme, joista on tehty valinnan ja hallinnan paikka, ja olemme oppineet etsimään vastarinnan kohtia meille pakotetun seksuaalisuuden binaariselle mies/nainen -logiikalle.”

 

Luennoissaan vuosilta 1975—76, jotka on englanninnettu nimellä ”Society Must Be Defended”, Foucault puhuu vapaasta tiedosta. Kyseessä on ensimmäisen luennon avaus ja Foucault marisee pitkään siitä, miten hän on jäänyt tutkimustensa ja ajattelunsa kanssa seisovaan veteen ja tuntee itsensä ryhävalaaksi; luentojen pitäminen taas on jotain ikävystyttävän ja vastenmielisen välistä… Mutta tämän huonon käyttäytymisen jälkeen seuraa oivallisia metodologisia havaintoja siitä, kuinka tutkijan oppineisuus ja ns. alistetut tietovarannot yhdistetään lähestymistavassa, jota kutsutaan genealogiaksi. Genealogia on tieteidenvälistä, se itse asiassa vastustaa konventionaalisia tieteenalarajoja; voisi ehkä suomeksi sanoa että se on poikkitieteellistä siinä mielessä että se haluaa tiedon virtaavan vapaasti erilaisten tieteenrajojen poikki ja pahki. Genealogia kysyy miten jokin toiminta, hallinnan tapa, subjektiivisuus tai valtakenttä on tullut mahdolliseksi, viis siitä mitä tieteenalaa mahdollisuudet sivuavat.

Foucault kysyy: Mitä tietämisen tapoja ja aloja sivuutetaan, kun halutaan edustaa tiettyä tieteenalaa? Mitä subjektiivista, paikallista, epäjatkuvaa, yhteen sopimatonta tietämisen ja kokemuksen tasoa aliarvioidaan, kun sanotaan: puhun tieteellistä kieltä, olen tieteentekijä? Tieto on vapaasti liikkuvaa, laaja-alaista ja epäyhtenäistä; tieteenalaksi pyrkiminen sisältää halun vahtia ja rajoittaa tietoa. Naistutkimus (ja kulttuuritutkimus ja monet muut 1980-luvulla syntyneet tavalla tai toisella 1960- ja 1970-lukujen radikaalien liikkeiden akatemisoitumiset) on lähtökohdiltaan ja usein käytännöiltään poikkitieteellisiä edellä mainitussa mielessä. Tämä on kuitenkin ankarassa ristiriidassa 1990-luvulta alkaen vahvistuneen ”hyvän hallinnan” opin kanssa, jossa yliopistoja pyritään muokkaamaan yrityksen kaltaisiksi ja manageriaalisesti johdetuiksi laitoksiksi. Kun tuloksia mitataan ja vastaavasti resursseja jaetaan vanhalla tieteenalalogiikalla, on naistutkimustakin strategisista – ja ehkä muistakin valtakenttään liittyvistä – syistä alettu tieteenalaistaa. Kysymys kuuluukin: mitä naistutkimuksen vapaalle tiedolle tässä prosessissa on tapahtunut ja tapahtuu?

Kysymys on hirmuisen suuri ja vaatisi varmaan tutkimusprojektin asiaa selvittämään. Tässä teen niin kuin espanjalainen tutkimusryhmä Precarias a la deriva ehdottaa viisaasti: Lähden itsestäni jotta en jämähtäisi itseeni.

Mietin Jyväskylän naistutkimuksen genesistä kaksikymmentä vuotta tai ehkä vähän enemmän sitten. Ei kyllä reflektoitu tieteenaloja puhumattakaan että olisi ollut ideana pystyttää aitoja. Esimerkiksi ensimmäisissä naistutkimuksen opintovaatimuksissa pyrittiin nimenomaan rikkomaan konventionaalista tieteenalalogiikkaa. Kurssit yritettiin luoda toisin, ei tieteenala-logiikalla. Yhden kurssin nimi oli Henkilökohtainen on poliittista – tai ainakin yritin ajaa tällaista kurssia. Siihen aikaan oli tapana suhtautua hieman alentuvasti tasa-arvofeminismiin ja esimerkiksi naiskiintiöihin. Ehkä se oli jonkinlaista äitikapinaa. Mutta myös Liisa Lautamatti totesi täällä omassa puheessaan, että naisliikkeessä oli kritiikkiä sellaista tasa-arvoa kohtaan, jossa tavoiteltiin tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Feministit eivät halunneet muuttua miessydämisiksi. Henkilökohtainen on poliittista –idea yritti päätellä toisin: ei ole erikseen henkilökohtaista ja poliittista, sukupuolten mukaan jakautunutta elämän logiikkaa, vaan ne ovat sekoittuneita. Henkilökohtaisessa tapahtuu politiikkaa ja politiikassa henkilökohtaista.

Minusta on tärkeä se ajatus, että feminismi ei ole ideologia vaan tapahtumakulku. Naisliikkeissä toimivat naiset eivät toimineet jonkin ideoiden järjestelmän varassa, vaan materiaalisten olosuhteiden pakottamina ja mahdolliseksi tekeminä, yhdessä, yksin, eripuraisina, yhteistä kuitenkin takoen. Luisa Muraro kertoo Italian tapahtumista: ”Eräät, aluksi harvat, naiset olivat päättäneet erota maskuliinisesta yhteiskunnasta varmistaakseen näin oman eronsa, erityisyytensä, sukupuolieronsa, joka oli pitänyt jättää huomiotta, abstrahoida, jotta kyettäisiin integroitumaan universaaliin ja täydelliseen tasa-arvoisuuteen miesten kanssa.” Tämä eroamispäätös ei kuitenkaan johtanut feminismin hajoamiseen tai edes kriisiin, vaan pikemminkin päinvastoin. Yllättäen kieltäytyminen alistumasta emansipaation projektiin ohjasi myös emansipaatioon suuntautuneita haluja eli niitä, joita meillä kutsutaan tasa-arvofeminismin tavoitteiksi: että pitää saada valita meneekö avioliittoon ja synnyttääkö, että on taloudellisesti itsenäinen, että saa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Tämä emansipaation ja eroamisen toisiinsa poimuuntunut sisään ottamisen ja ulkoisuuden jännite ei ole Muraron mukaan koskaan korjaantunut, ja se on tehnyt feminismistä käytäntöjen, teorioiden ja kielten jatkuvan taistelun kentän. Feminismiä ei olisi enää ehkä olemassakaan ilman tuota jännitettä muunnelmineen. Konfliktit ovat rikkaus, riitely olennaista (vaikka onkin rasittavaa). Tämä on usein unohtunut siinä hekumassa, jossa naistutkimusta tieteenalaistetaan, profiloidaan, kitketään sopimattomia ulokkeita, rahoitetaan jo menestyneitä, katsotaan hankalia tyyppejä oudosti ja unohdetaan kutsua heidät seuraavaan seminaariin.

Nykyinen akateeminen ilmapiiri arvostaa liikaa konsensusta ja yksiäänisyyttä. Eri mieltä olevat, hankalat tyypit ja liian karvaiset tutkimusprojektit lakaistaan vähitellen pois kentältä.

20-vuotisjuhlapuheessa saa olla yksi nostalgisesti virittynyt huomio. Luultavasti Jyväskylän yliopiston naistutkimuksessa oli 20 vuotta sitten sisäpiirejä eikä ristiriitoja ehkä kyetty arvostamaan, jos vaikka olisi ollut aikaa havaita niitä. Varmaan mentiin välillä liian lujaa, vähän liikaa. Mutta omissa mielikuvissani me nauroimme ja ilakoimme niin paljon, että siitä saattoi aika moni epäsopivuus, yhteensopimattomuus ja rasittava tutkimustyyli päästä osalliseksi.