Tarvitaanko naistutkimusta?

Toimin naistutkimuksen professorina Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun taitteen kahta puolta. Sitä ennen olin ollut perustamassa naistutkimuksen opintokokonaisuutta. Joten olen toki puolueellinen kun tekele on nyt osoittautumassa tarpeettomaksi (tai tuottamattomaksi, kuten ilmaisu aivokapitalismissa kuuluu). Mutta toisaalta minulla on asiasta myös paljon tietoa, kokemuksia ja tunteita. Koetan artikuloida näitä mutinoita.

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta on päättänyt jättää julistamatta auki avoimeksi tulleita naistutkimuksen professorin ja assistentin virkoja. Tiedekunnalla on käppi rahoituksesta ja tuottamaton naistutkimus joutui vasaran alle. (Naistutkimukseen jää vielä lehtori.) Tuottamaton naistutkimus on lähinnä kahdesta syystä: maisterikoulutukseen ei koskaan tullut tarpeeksi opiskelijoita, ja tohtoriopiskelijat siirtyivät toiseen yliopistoon professorin (ei siis minun vaan seuraavan naistutkimuksen professorin) mukana.

Suomessa – ja muuallakin – käydään taas kerran keskustelua siitä, miten naistutkimus tulisi nimetä. Pitäisikö sen nimi muuttaa sukupuolen tutkimukseksi, kuten uusi sukupolvi tahtoo ja pitää luontevana, vai tulisiko kenties ottaa käyttöön poliittisesti ja teoreettisesti sitoutunut feministinen tutkimus. Monet kannattavat myös gender-tutkimusta, koska sukupuoli suomeksi ei nappaa gender-sanan erilaisia ulottuvuuksia. Olen käynyt tämän keskustelun niin monta kertaa, etten jaksa olla kovin tosissani kannattamassa tai vastustamassa mitään kantaa. Mutta jos minun pitäisi perustella, miksi Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos (YFI) toimii lyhytnäköisesti hyllyttämällä tai jäädyttämällä naistutkimuksen, niin pitäisin kiinni nimenomaan NAIStutkimuksesta.

Naistutkimuksen vanha perusidea oli, että naiset tekevät tutkimusta naisista naisia varten. Tämän ajateltiin olevan tarpeellista ottaen huomioon se, että miehet olivat tehneet tutkimusta miehistä miehiä varten tuhansia vuosia, vaikka sitä ei erityisesti miestutkimuksena pidettykään. Tällaiseen poliittiseen feminismiin ja sen myötäiseen naistutkimukseen sisältyy suuri oivallus naisten yhteisistä paikoista: ajatus että vaikka naiset ovat keskenään erilaisia, heillä on myös yhteistä jaettavaa ja tästä voi puhua ja kiistellä (vaikka se onkin rasittavaa). Tällaisen eroista ja jaetusta naiskokemuksesta syntyvä naistutkimus on synnyttänyt paljon aidosti uutta tietoa naisten elämästä ja yhteiskuntien toiminnasta; se on parantanut ja täsmentänyt esimerkiksi yhteiskunta- ja kulttuuriteorioita ja (ehkä erityisesti) kehittänyt tutkimusmenetelmiä.

”Nainen” ei tietenkään ole mikään lukkoon lyöty kategoria vaan vallankäytön muoto; ihmisten käyttäytymisen ohjausmuotti tai logiikka. Naistutkimuksen tai naisten on siten turha pitää ”naista” lähtökohtana. Sen sijaan riittää paljon tutkimista siinä, miten ”nainen” (ja ”mies”, tai itse asiassa heteroregiimi) naisia ja miehiä hiertää, pakottaa ja estää toimimasta. Miksi siis esimerkiksi naisvaltaiset hoiva-, -hoito- ja opetusalat jäävät mennen tullen miesvaltaisten teknologia- ja teollisuusalojen jakoihin oli nousukausi tai laskukausi? Tai miksi erilaisissa tutkimuksen arvioinneissa naisvaltaiset oppiaineet saavat huonompia pisteitä kuin miesvaltaiset? Uskallan luulla, että se ei johdu siitä että naiset ovat naisia tai että naiset ovat tyhmempiä ja laiskempia.

Yhteiskuntatieteissä ei ole toistaiseksi päästy lähellekään tilannetta, jossa naisia ja heidän kokemuksiaan kannattaisi lopettaa tutkimasta. Itse asiassa päinvastoin: globaali talouden muutos ja uudet työmarkkinat ovat tehneet näkyväksi ilmiön, josta naistutkijat ovat puhuneet jo 1970-luvulta lähtien: työn feminisoituminen eli naisellistaminen ja naisellistuminen. Nykytyö muistuttaa sekä sisällöltään että ehdoiltaan työtä, jota naiset ovat tehneet aina: yhteisöllisiä kykyjä edellyttävää työtä, jossa on oltava muuntautumiskykyinen ja valmis kaikkeen, mutta josta kuitenkin maksetaan huonosti ja irtisanotaan helposti. Jotkut feministit ovat jopa väittäneet, että työ on nainen. Nainen, tai perheenäiti on tulevan 7/24 yhteiskunnan ideaalityöläinen. Nämä tendenssit koskevat myös miehiä, ja naiset tietävät niistä nyt jo. Toisin sanoen nimenomaan naistutkimuksen tietämys tuo yhteiskuntatieteisiin oleellista aikalaisuutta koskevaa terävyyttä, ja on siksi hölmöä pakastaa se juuri kun se olisi parhaimmillaan. (Tästä kertonee myös se, että Työn politiikat -nimisen luentokurssin oppimispäiväkirjojen palautekohdassa suurin osa opiskelijoista – joista noin puolet on naisia – mainitsee työn feminisoitumisen yhdeksi luennon tärkeimmistä ja oppimista edistävimmistä teemoista.)

Luin Pia Ingströmin mainion haastattelukirjan ”Lentävä feministi”, jossa 1970-luvun feministit ja pro feministit kertovat tuolloisesta naisliikkeestä. Oikein kylmää, kun ajattelen miten lähellä on aika, jolloin abortti oli harkinnanvarainen, yksinhuoltajuus taloudellinen ja sosiaalinen hasardi, seksuaalisuus tabu, suurin osa naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistä puhumattakaan kaikista kulttuurisista vinoumista kuten siitä että nainen ei voinut mennä ravintolaan ilman miestä. Mutta naiset nousivat kapinaan ja taistelivat itselleen oman huoneen ja omaa rahaa. Kompromisseja piti tehdä: sukupuolikonfliktista vaieta ja esimerkiksi ilmaisen ja hyvän päivähoidon puolesta voisi vieläkin perustaa kansanliikkeen. 1970-luvun sukupuolineuvottelijoilla oli käytettävissään historiallisesti loistava tilanne, kuten Raija Julkunen on analysoinut artikkelissaan ”Suomalainen sukupuolimalli – 60-luku käänteenä” kirjassa Naisten hyvinvointivaltio. Teollinen kapitalismi oli kypsässä vaiheessa (juuri ennen kuin nykyiseen taantumaan johtanut kehitys alkoi), työntekijä- ja työnantajajärjestöt tekivät sopimuksia, joista hyötyivät kaikki. Niin teollisuus kuin kasvava julkinen sektori tarvitsivat uutta (nais)työvoimaa. Ammattiyhdistysliike oli tyytyväinen saadessaan myös naiset sitoutettua toimintaansa. Naiset saivat omaa rahaa ja jotkut oman huoneen. Nykyään tilannetta kutsuttaisiin win-win—situaatioksi.

Suomalaisen hyvinvointivaltion ja sitä tukevan sukupuolisopimuksen syntyminen on tietysti vain yksi niistä poliittisen ja yhteiskuntapoliittisen historian tapahtumista, joita on mahdotonta ymmärtää, ellei tunne naisliikkeen historiaa. Myös tästä näkökulmasta naistutkimuksen lakkauttaminen laitoksella, jossa juuri näitä asioita opetetaan, on huonosti päätelty.

Samaan aikaan kun erilaisissa tutkimusohjelmissa kuulutetaan tieteidenvälisyyttä, näyttävät erilaiset vanhaan tiedekarttaan kuulumattomat tieteenalat olevan helpointa arvioida tarpeettomiksi tai tuloksettomiksi. Naistutkimus on alun perin syntynyt tiedon tarpeesta eikä halusta käyttää valtaa pystyttämällä tieteenalarajoja ja vahtimalla portilla kuka päästetään sisään ja kuka heitetään ulos. (Ja tietysti kamalasti menee aikaa siihen että tapellaan ketkä portilla saavat vahtia.) Tieto on kuitenkin vapaata, ja juuri naistutkimus on ainakin ollut sellainen paikka jossa tieto on saanut virrata ja on tulvinutkin ajoittain. Vaikka alkuaikojen innostus ja hehkuvat posket ovat luonnollisesti rauhoittuneet ja järjettömimmät ideat tasoittuneet, olisi naistutkimuksessa vielä jäljellä sellaista, mistä oikea yliopisto syntyy: omaa päätä, kiistelyä (kansainvälisellä tasolla) ja niitä huhuiltuja innovaatioita.